Tänään on viimeinen työpäivä. Ohjelmoin myös itselleni loppuajan täällä Uudessa Seelannissa.

Huomenna varhain jätän Dunedinin ja menen kävelemään 3 päivää Humpridge Trackia (perjantaista sunnuntaihin), jona aikana talon toinen asukas Hugh myy polkupyörän (maksun saan joskus jotenkin). Sen jälkeen, no, katsotaan sitten.

Kuvituskuvana merikorva eli paikallinen abaloni.

Uuden Seelannin merikorvat ovat mustia ja herkullisia. En tosin ole maistanut, mutta uskon, koska jos saa myyntiluvan, hinta on 20 euroa kilo. Näin kertoivat nämä Ulva-saaren sukeltajat 22.1.2010 Stewart Islandin reissulla. Mustajalkainen mies pitää kädessään valkoista tarkistusmittaa, sillä liian pieniä merikorvia ei saa kerätä.

Briefly in English. I have organized the last days of my journey. Tomorrow I'll leave Dunedin and go to walk the Humpridge Track. Photo (22 January in the Ulva Island) = New Zealand abalones are black and delicious.

Heaphy Trackilla kuulin ensi kertaa kiivilinnun huutoa (kirjoitan tästedes kiivi enkä kiwi). On sitä odotettukin. Moniko tietää miltä kiivi näyttää? Tosi oudolta. 2-3,5 kg siivetön karvainen lihapallo, jossa on jalat ja silmät ja pitkä nokka eikä muuta. Kun ensimmäinen (kuollut) kiivi tuotiin 1800-luvun alussa Lontooseen, monen oli vaikea uskoa näkemäänsä (alla alkuperäiskuva valokuvattu eräästä monisteesta).

Mutta lähdetään alusta, puuroaamiainen torstaina 4.2.2010 Nelsonissa.

(Jos jotakuta kiinnostaa, otan yleensä 2-3 kuvaa, joista valitsen parhaan. Tässä poikkeuksellisesti koko sarja, koska siitä näkyy miten nopeasti aamu valkenee.)

Heaphy Track ylittää vesistöjen välisen satulan kuten monet hienot Uuden Seelannin patikointipolut. 75 km reitti on oikotie, sillä autolla reitin päästä päähän on 463 km.

Matkalla jäi aikaa jutella yritysjohtaja Albertin kanssa, jonka nosturibisnekset on laman takia jäissä, joten hän tekee mistä pitää, ajaa autoa ja juttelee turistien kanssa. Ylitimme mm. Buller-joen, joka olisi avokanoottimelojalle kelpo 150 km joki, kosket luokkaa III isoimmillaan.

Nelsonin alueella on muutenkin koettavaa, mm. Nelson Lakes, jossa on joitakin kuumia lähteitä. Syys-lokakuussa maisema lienee paras, jolloin huipuilla on lunta ja maisema alppimaisempi.

Heaphy Trackin voi kävellä kumpaan suuntaan tahansa kuten muutkin great walkit (vain Milford Track on tästä poikkeus). Useimmat tarpovat pohjoisesta etelään - minä toisin päin. Ensimmäisen päivän patikointi itärannikolla alkaa Kohaihaista ja kulkee 17 km meren rantaa pohjoiseen välillä metsässä, välillä hiekalla auringon paahteessa.

Päivä oli kuuma, mutta vesitäydennystä sai puroista. Vettä voi juoda sellaisenaan, sillä vatsan sotkevaa giardia-alkueläintä ei Heaphy Trackin puroissa esiinny.

Heaphy river -joen suussa on ensimmäinen tupa. Nousuveden aikaan retkimies pesee hiet pois makean ja suolaisen veden sekoituksessa. Jäykän näköinen uimari, muttei vesi kylmää ollut.

Ilta pimenee.

20 hengen tupa oli liki täynnä. Useimmat olivat jo kävelleet suurimman osan matkaa ja kertoivat kuulleensa kiiviä Perry Saddle -tuvalla. Ajattelin valvoa ja yrittää kuunnella pimeän tullen kiivin ääntä täällä, mutta kun näin kaksi opossumia (jotka syövät kiivin munia), luovutin ja menin nukkumaan.

Toisena päivänä perjantaina 5.2.2010 kaskaiden korviahuumaava soitto väheni, kun polku kohosi korkeammalle. Metsän siimeksestä aukesi vain harvoin näkymä alas Heaphy riverille.

Toinen tai oikeastaan kolmas tupa on 700 metrissä. Heaphy Trackilla on näet 7 tupaa, mutta kukaan ei kävele tätä 7 päivää vaan 4-6, jolloin kämpät valitaan päiväetappien mukaan. Heaphy riverin suu näytti James Mackay Hutilta katsoen tältä.

Tämäkin 20 hengen tupa tuli liki täyteen. Tuvan seinältä luin, että Powelliphanta -etanoitakin pitää suojella.

Maailman suurin etanalajisto on vaarassa, koska opossumit ovat päässeet jättietanoiden makuun (yllä etanan hylkäämä noin 9-senttinen kuori, joka oli ymmäärtääkseni tuotu vain näytille tuvan viereen). Jotta opossumien määrä vähenisi, Heaphy Trackin maastoon levitetään helikopterista myrkkysyöttejä. Myrkky 1080 tehoaa vain nisäkkäisiin. Uudessa Seelannissa sitä voi käyttää, koska luontaisia nisäkkäitä ei ole. Koirille on luonnonpuistoihin pääsykielto, koska myrkky tehoaa niihin.

Lauantaina 6.2.2010 lähdin tarpomaan ennen auringon nousua, koska matkaa oli 24 km ja halusin hyödyntää viileät aamutunnit. Viiden asteen lämpö ja aamusumu kylmäsivät.

Pensaissa oli valkoisia pusseja.

Lähempää katsoen ne olivat muovimaista ainetta, ei tahmaista.

Kyseessä on hämähäkin tekele. Pian sen sisältä tulee ulos 50 pikkuhämähäkkiä. Hämähäkkien määrän aamupatikoija kyllä huomasi polun poikki viritettyjen seittien kertyessä t-paitaan ja kasvoihin. Tämä on pieni murhe, sillä myrkyllisiä hämähäkkejä ei Uudessa Seelannissa ole.

Kolmannen päivän aikana kuljetaan ylätasangolla. Jotkut vedet ylitetään siltoja pitkin.

Toiset ylitetään kivillä astellen, joskin tulva-aikana siltavaihtoehtokin on tarjolla.

Myös lentokyvytön weka-kanalintu aiheutti hetken pysähdyksen.

Ohitin Saxon Hutin. Goulands Down -tuvalla söin. Siellä oli toinenkin patikoija, Roger Sveitsistä, joka oli lähtenyt Saxonista eli liikkui samaan suuntaan kuin minä. Paikalle tuli myös Perry Saddle -tuvan vartija oudon piippaavan laitteen kanssa.

Mikä se on? Vartija sanoi, ettei voi puhua juuri nyt. Kului 3 minuuttia, kunnes piippaukset olivat muistivihossa. Mitä tapahtui? Kuulimme, että 50 metrin päässä pensaistossa on kiivi, sillä etäisyyden tietää piippausten voimakkuudesta. Kiivin jalassa oleva laite kerää tietoa kuinka paljon kiivi liikkuu. Piippaukset tulevat sarjoina, yksi sarja päivää kohti. Nyt kerättiin talteen koko viikon tiedot, josta kävi ilmi, että kiivi on ollut liikkeessä. Se taas tarkoittaa, että kiivi ei ole vielä muninut.

Ovatko kiivit selvinneet näin hyvin täällä? Eivät ole. Great spotted kiwi -laji eli suomeksi kirjokiivi on kerran jo hävinnyt Goulands Downs -ylätasangolta, mutta istutettu takaisin. Nyt täällä on kymmenkunta paria, joita seurataan.

Jatkoimme Rogerin kanssa yhtä matkaa. Seuraavan kuvan otti Roger.

Saavuimme Perry Saddle -tuvalle. Tämäkin tupa on pienempi kuin mikään Milford Trackin tupa. Perusvarustus on silti sama, kaasukeittolevyjä ja punkkia vain vähemmän (aurinkokennoihin perustuva valaistus tosin puuttuu).

Nyt vain odottelemaan iltapimeää, jolloin kirjokiivi kuulemma alkaa huudella. Paikalle tuli toisesta suunnasta myöhemmin muita patikoijia, joista yksi, Liz, oli ollut aiemmin Department of Conservationin opas. Hän tunsi hyvin lintujen äänet.

Meitä oli kuusi, kun lähdimme auringon laskettua kulkemaan polkua purolle, sillä joku oli sanonut, että siellä kiivejä asuu.

Hiljaista ja jännää. Kompastelimme pimeässä. Välillä Liz pysäytti meidät. Morepork-pöllö huhuili (suomeksi kai uudenseelanninhaukkapöllö?). Joella pysähdyimme ja istuskelimme 10 minuuttia. Vesi solisi, muuten hiljaista.

Lähdimme takaisin. Muut menivät nukkumaan. Jäin ulos. Tunnistin aikani kuluksi eteläisen taivaan tähtiä. Uuden Seelannin lipusta tuttu etelän risti on kuvan keskeltä hiukan oikealle ja neljänneksen alas, ristin yläpään osoittaessa vasemmalle alas.

Pimeä hiilisäkkisumu näkyi hyvin samoin kuin Magellanin pilvet (eivät näy kuvassa kuin aavistuksen).

Kului 10 minuuttia, kunnes kiivi huusi. Naaraskiivi. Ääni alkaa alhaalta ja jatkuu ylös, toistuen muutaman kerran. Katselin tähtiä, mutta kieltämättä myös maastoa. Pimeässä kaikki tummat kohteet alkavat näyttää kiiveiltä. Odottaa vain, että ne liikkuisivat. Kun sytyttää lampun, ne ovat kiviä, eivät kiivejä. 15 minuutin kuluttua kiivi huusi toisesta suunnasta.

Kuljeskelin hiukan. Laitoin kameran videotilaan, jotta kiivin ääni tarttuisi siihen. Odotin puoli tuntia. Kiivi huusi taas. Laitoin filmin päälle. Kiivi huusi useita kertoja ja tuntui, että mukaan tuli toinen kiivi samasta suunnasta. Yhtä aikaa onnellinen ja pelokas huuto: kivaa olla metsässä, meille tulee kohta muna!

Olen kuunnellut kameran filmileikettä jälkikäteen. Enimmäkseen kuuluu kameran kohinaa, mutta hiljaa, kaukaa, kiivin ääni. Laitan sen tähän perään, jos saan käsitellyksi nettiin.

Tunnin jälkeen menin nukkumaan. Heräsin kerran kiivin huutoon.

Sunnuntaina 7.2.2010 heräsin aikaisin, sillä matkaa oli 16 km ja tilattu kyyti klo 11:30. Ravistin Rogerin hereille, joka lähti mäkeä alas ilman aamiaista, sillä hänellä oli toinen maksettu kyyti vielä aiemmin. Syötyäni aloin laskeutua aamuhämärässä metsässä polkua alas.

Edelleen sama juttu. Huomasin, että jokaisessa tummassa kohteessa yritin nähdä kiivin. Olin jotenkin onnistunut ohjelmoimaan itseni niin. Onko tämä tervettä? Kun polulla 5 metriä edessäni oli kuin olikin tumma lintu, pysähdyin ja tunsin pettymystä, kun se oli liian pieni. Se oli morepork-pöllö, joka lennähti pois muutaman sekunnin jälkeen. En ole ennen nähnyt tätä pöllöä, mutta silti olin pettynyt, kun halusin, että se olisi kiivi. (Toivottavasti tämä menee ohi.)

Viimeinen päivä valkeni ja tarjosi kauniita näkymiä.

Päästyäni reitin loppuun heitin vaatteet pois ja uin Brown river -joessa nakuna (tai kastauduin, syvyys 15 cm). Kuljetusfirma heitti kuusi uusseelantilaista polun päähän. Minä astuin vuorostani kyytiin päästen Nelsoniin, josta edelleen Blenheimiin, jossa olin yötä teltassa (ja alitajiusesti totesin yöllä pissalla käydessä, että leirintäalueen sorsat eivät ole kiivejä).

Maanantaina 8.2.2010 palasin pitkällä bussimatkalla Dunediniin. Kello oli paljon, hain pikaruokaa.

Ja naapurille tiedoksi, All Blacks -paita löytyi.

Briefly in English. I walked the Heaphy Track on 4-7 February, 2010. While walking, I didn't see a kiwi bird, but I heard a great spotted kiwi.

Palasin Nelsoniin käveltyäni Heaphy Trackin. Lisää myöhemmin. Kuvassa näkymä Heaphy-joen suulta, jossa vesi on nousuvedellä suolaisen ja makean sekoitus.

Briefly in English. I returned from Heaphy Track. Photo = The mouth of Heaphy River. More stories later.

Heaphy Trackin logistiikka = yrityksen X bussilippuvaraus Dunedinista Nelsoniin, yrityksen Y pikkubussikuljetusten varaus Nelsonista patikointireitin alkupisteeseen ja loppupisteestä takaisin, DOC-organisaation kautta petien varaus kolmesta tuvasta. Kun tiistaina Dunedinin turisti-infossa oivalsin, että minun täytyy lähteä jo muutaman tunnin kuluttua kohti pohjoista, tein näin.

Tyhjensin huoneen, jätin osan tavaroista Edmund Houseen (Dunedinin koti), sain onnekkaasti kyydin puoliväliin Christchurchiin talon vuokraemännältä. Kiitos Heather!

Christchurch on tuttu kolmen vuoden takaa, jolloin asuin siellä 4 viikkoa. Silloinen vuokraisäntäni majoitti minut nytkin. Kiitos Nick!

Nelsoniin tulin vasta. Tätä lyhyttä postausta naputan kirjastossa (oma miniläppäri mukana + kirjaston wlan). Kirjastossa muutkin naputtavat.

Huomenna torstaina Heaphy Trackille. Paluu sunnuntaina.

Briefly in English. Yesterday I traveled form Dunedin to Chiristchurch to see Nick. Thanks Nick for the nice talk and a bunk. Now in the library of Nelson, sending this post to tell that tomorrow I go to the Heaphy Track.

Työpäivä ja harmittavan huono nettiyhteys ajoittain. Piti lähteä kaupungille kirjastoon, kun tarvitsin netin välttämättä. Tarvitsin tietoa Heaphy Trackista, joka on saaren pohjoisosassa (sama matka kuin Helsingistä Ouluun [korjaus 3.2.2010: sama kuin Helsingistä Rovaniemelle]). Sitä varten olen pessyt pyykit, joka sujuu täällä ylhäältä ladattavassa mallissa, jossa lingon akseli on pystyssä. Kaikki pyykki pestään kylmällä vedellä, mikä tarkoittaa, että väri ei lähde ja mustat ja valkeat voi pestä yhdessä. Kätevää.

Briefly in English. Clean clothes make it more comfortable to start the next tramping route. The laundry machine here is different from the European standard.

Kyllä Otagon niemimaa on eläimistöltään huikea. Tänään sunnuntaina pyöräilin mukavassa säässä ensi keraa Otagon niemen kärkeen. Pysähdyin puolivälissä Pudding Islandilla, jossa muinaisen tulivuoren röpelöinen laavakivi näkyy.

Saaren ympäri voi kävellä vain laskuvedellä.

Monet keräävät laskuvedellä simpukoita syötäväksi.

Pilots Beachilla oli hiekan seassa kuollut hylje, New Zealand fur seal. (Vai onko sittenkin merileijonan urospoikanen?)

Merileijonauros oli elävä. Kyltissä muistutettiin 10 metrin etäisyydestä: "jos olet liian lähellä, merileijona karjahtaa". Näin tapahtui, karjahti, olin liian lähellä.

Miksi monissa kuvissa merileijonat ja hylkeet nukkuvat? Tähän kuulin vastauksen tänään. Laji saa tarpeeksi kalaa pienessäkin ajassa, yli puolet päivästä voi lepäillä. Ylikansoitusta ja ravintokilpailua ei ole. Hyljelajit ovat vasta palaamassa Uuden Seelannin rannoille sen jälkeen, kun ihminen lakkasi metsästämästä niitä.

Majakka Taiaroa Headissa.

Taiaroa Head on Otagon niemen kärki. Siellä oleva pieni suojelualue on ainoa paikka maailmassa, jossa turistit voivat seurata uhanalaisen kuningasalbatrossin pesintää. Muut paikat sijaitsevat asumattomilla saarilla satoja kilometrejä ulkomerellä.

Maksoin itseni mukaan opastetulle kiertokäynnille, jonka pääanti oli paljon tietoa. Kuningasalbatrossin siipien kärkiväli 3 metriä. Se pesii vain joka toinen vuosi, sillä pesimävuosi on rankka. Ainoa poikanen syö valtavasti ja kasvaa puolessa vuodessa painoltaan vanhempiaan isommaksi. Sitten vanhemmat laittavat poikasen laihdutuskuurille, jotta se hoikistuu lentokuntoon. Pesinnän jälkeen lintu pitää sapattivuoden lennellen ja kalastellen ympäri Antarktista (esim. Uudesta Seelannista Chileen 5 päivässä, keskinopeus 80 km/h). Laji on pariuskollinen, eroja ei tunneta. Vanhin tiedetty yksilö on ollut 62-vuotias (jokainen lintu ja sen historia tunnetaan).

Lintuja pääsi seuraamaan puoli tuntia piilokojusta tai "observatoriosta", jossa on pimennetyt ikkunat.

Miltä albatrossit näyttivät? Ne istuivat maassa ja välillä kurkkasivat poikasta. Siinä kaikki.

Kuten tarkkaavainen lukija panee merkille, yllä olevassa kuvassa poikanen ei vielä ole isompi kuin vanhempansa. Se vaihe on vasta heinäkuussa eli Uuden Seelannin talven aikaan.

Kun pääsin turismin makuun, maksoin myös kiertokäynnistä Penguin Beachille.

Suomea en ole päässyt täällä vielä käyttämään, mutta ruotsia tällä kertaa norjalaisen pariskunnan kanssa. Norski katsoo kohti Otagon lahden pohjukkaa.

Tämä oli visuaalisesti kiintoisampi kuin albatrossit. Hylkeet ja poikaset telmivät pienessä luonnon uintiharjoituslammikossa.

Yksi on kiivennyt korkealle.

Piilokojusta saattoi katsella aivan läheltä.

Jännä juttu on, että kiertokäynti tapahtuu kokonaan yksityisellä maalla. Tämä ei ole Department of Conservationin (DOC) suunnittelema systeemi kuten melkein kaikki muu luontoturismi Uudessa Seelannissa.

Siirryimme pingviinirannalle Penguin Beach.

Pingviinejä tällä rannalla on kahta lajia: pieni sininen (little blue) ja keltasilmä (yellow-eyed). Molemmat lajit nousevat vasemmalla näkyvän jyrkän mäen ylös metsän siimekseen pesäänsä. Korkealla kalliolla näimme keltasilmän poikasia.

Jonkinlainen kilpailutilanne tämän omistajan ja Department of Conservationin välillä on. Opas ylpeili pesivien pingviinien määrillä (kertoi lukuja) ja vähätteli DOCin ylläpitämiä rantoja.

Siirryimme piilokojupuolelta pois katsomaan little bluen pesiä.

Niitä oli eri kallionkoloissa. Kolon perällä oli poikanen.

Minua arvellutti tämä tapa häiritä poikasia. Eivätkö vanhemmat pelästy, kun kyttäämme pesällä ja osoitamme kameralla? Kuulemma little blue on lajina niin pieni, että lokit voivat tappaa myös täysikasvuiset pingviinit. Siksi vanhemmat nousevat merestä pesään vasta yöllä poikasta syöttämään. Luolista lokit eivät tule etsimään. (Suosittuja pesäpaikkoja muualla ovat jopa talojen ja kuistien alustat.)

Kyllähän tämä poikanen pulska oli. Eivät vanhemmat ole sitä hylänneet, vaikka vierestä on katseltu varmasti ennenkin. Sitä paitsi little blue ei ole uhanalanen, niitä elää monissa paikoissa. Yellow-eyed on uhanalaisempi, niitä pesii tällä rannalla 60 paria, kertoi opas, mikä on enemmän kuin DOCin hallinnoimilla rannoilla yhteensä.

Tulin siihen tulokseen, että kaipa tämä maanomistaja tietää mitä tekee. Ehkä hyvä vaan, ettei ole yhtä lakia, jonka mukaan kaikkien on suojeltava pingviinejä samalla tavalla. DOCin rannoilla häirintä on toisen tyyppistä (ihmiset eivät noudata kieltoja, vaikka osaavat lukea kyltit). Aika näyttää miten keltasilmäpinviinien käy.

Kartta näyttää oikealla kohteet, jossa eläimiä havaitsin: Pilots Beach, Taiaroa Head, Penguin Beach.

Muista kohteista uudestaan voisi käydä, jos aikaa on: Sandfly Bay ja Allans Beach (joissa kävin 9.1.2010) sekä Victory Beach (16.1.).

Briefly in English. I visited the end of the Otago peninsula. It showed me a lot of animals: sea lions, seals, royal albatrosses, yellow-eyed penguins, and little blue penguins.

Lauantaina 30.1.2010 tutkin Otagon lahden pohjoispuolta. Pyöräilin ensin kohti Flagstaffia, joka kohoaa 668 metriin. Viimeinen puolitoista kilometriä oli helppo kävelypolku kiharaisten heinien lomitse kummulle.

Kuvassa näkymiä. Edessä Dunedinin keskusta, sen takana Otagon lahti, sen takana Otagon niemi, sen takana Tyyni Valtameri. Asun kohdassa, jossa Otagon niemen kannas on kuvassa kapein.

Väliin kartta.

Flagstaffin jälkeen jatkoin pohjoiseen Waitatin kylän Doctor's Point rannalle, joka loppui reikään.

Hiekka kinostui tuulessa objektien taakse.

Dunedinin kukkulat ovat muinaisen tulivuoren reunavallia. Viimeinen purkaus oli 10 miljoonaa vuotta sitten. Edessä oli paluu reunavallin yli kraaterin sisäpuolelle, mikä tarkoitti jälleen nousua reunavallille. Mt Cargill Roadilta oli polku vastaavalle vuorelle, korkeus 680 metriä, niin kävin sielläkin.

Näkymä vuorelta Otagon niemimaalle.

Yllä olevaa kuvaa voi verrata tähän kuvaan, jonka otin 9.1.2010 Harbour Cone -kukkulalta, joka on tässä kuvassa kohouma merta vasten kuvan oikealla puolella.

Toinen näkymä. Uudessa Seelannissa peltojen ympärille istutetaan puita ja pensaita, jotka hillitsevät tuulta.

Palasin takaisin polkupyörälle käyden Organ Pipes nähtävyydellä. Olin hetken ymmälläni mihin polku jatkuu, kun tulin tälle kivilouhokselle.

Sitten ymmärsin. Tämä muinaisen tulivuoren reuna sisältää kivilajia, joka lohkeaa pitkulaisena kuin urkupillit. Kun tämän jälkeen tarkkailin patikointipolkua, samanlaisia kiviä oli järjestetty reunakiviksi ja portaiksi.

Laskettelin polkupyörällä laaksoon. Kuva ylöspäin Mt Cargillille.

11 tunnin retken päätteeksi hain kambodzalaiselta takeaway-paikan omistajalta maukkaan aterian (kun kerroin, että olen Suomesta, hän tiesi maailman suurimman matkustajalaivan - itse puolestaan kertoi paenneensa maasta Pol Potin hallinnon kaaduttua, koska ei enää voinut luottaa maalaisiinsa).

Retken pituus 80 km, josta 10 km kävelyä, nousumetrejä 2100. Kunto on kohonnut. Ensimmäisenä Uuden Seelannin päivänä en mitenkään olisi jaksanut tällaista.

Briefly in English. Bicycling and walking in the hills of the extinct giant volcano of Otago. I visited two high peaks, Flagstaff 668 m, Mt Cargill 680 m.

Täysi työpäivä jälleen. Maksoin tänään neljännen viikon hinnan tässä huoneessa asumisesta. Vain 10 euroa vuorokausi. Viime vuonna, kun asuin Oulussa teltassa 4 viikkoa, tämä on vain hiukan kalliimpaa (teltassa 7,20 euroa vuorokausi).

Kuvituskuvana eräs uusiseelantilainen hupikeksintö, sumotuubi.

Tuon kun vetää päälleen, kelpaa polskuttaa.

Briefly in English. Work day. Photo = sumo tube = a local invention (I've not seen anybody wearing or using it).

Täysi työpäivä. Pakenin sitä kuuden jälkeen pyöräilemällä Highcliff Roadin kautta Lovers Leap -jyrkänteelle. Meri kohisi alla GPS:n mukaan 200 metriä alempana. Mitään ei näkynyt, olin sumussa. Google Earthilla voi jälkikäteen katsoa millainen jyrkänne oli.

Aiemmassa pingviinirantakuvassa tämä jyrkänne on kauimpana takana horisontissa. Matkaa 41 km, nousumetrejä 700.

Briefly in English. I escaped work for a while and biked to Lovers Leap cliff. It was foggy, so only Google Earth lets me see which kind of cliff it actually was.

Täysi työpäivä. Jo toista iltaa peräkkäin netti on niin hidas, ettei mikään toimi klo 19:30 - 22:30. Huono juttu, sillä se olisi yhteistä työaikaa Suomen kanssa (Suomessa 8:30 - 11:30). Joku lataa netissä jotain jossain ja vie kaistat. Kuvituskuvana aukeava saniainen Ulva-saarella.

Briefly in English. Work day. Photo = an opening fern plant in Ulva.

Työpäivä, mutta alkoi taas tehdä mieli nähdä keltasilmäpingviiniä. Kahdeltakin taholta olen kuullut, että Otagon niemimaalla aiemmin ohittamani Boulder Beach on siihen oiva: siellä asuu kokonainen pingviiniyhteiskunta! Iltapäivällä klo 17 molemmin puolin on pingviinin aika palata mereltä kotiin perheen pariin runsaat kalasaaliit kurkussaan. Siihen sovitin menon.

Pyöräilin Highcliff Roadia 300 metriä ylämäkeen ja toista tietä 100 alamäkeen. Mutta voi. Kyltti kertoi, että tämä ranta on suljettu 3 kuukaudeksi, jotta pingviinit saavat rauhassa pesiä. Ymmärrän sen. Kävin kuitenkin kurkkaamassa rantaa.

Siellä sitä pingviiniä olisi.

Briefly in English. I tried to visit Boulder Beach that is famous for the rich colony of yellow-eyed penguins. When I entered the conservation area, the signpost clearly told that the beach is closed between December and February due to the penguin breeding season.

Stewart Islandille mennään, jotta nähtäisiin kiwi-lintu luonnossa. Näinkö vai en, siihen palaan myöhemmin. Ainakin saaren tiekylteissä niistä leikkisästi varoitetaan.

Maantiedettä. Stewart Island eli Rakiura on Uuden Seelannin saarista kolmanneksi suurin.

Siellä asuu 400 asukasta. Tärkein nähtävyys on linnusto, sillä Pohjois- ja Eteläsaaren pahin tuholainen kärppä ei ole levinnyt Stewart Islandille (rottaa, kissaa ja opossumia kuitenkin tavataan).

Koska bussien ja lauttojen aikatauluja ei ole sovitettu järkeviksi, vietin yhden yön Invercargillissa teltassa sadetta kuunnellen.

Perjantain aamulautta toi retkimiehen Obaniin. Marssin ensi töiksi DOC-toimistoon (Department of Conservation), joka myy oikeuksia yöpyä tuvissa, joita on ympäri saarta. Tupien varaan voi suunnitella vapaasti eri patikointireittejä. Suosituin on Rakiura Track, pieni kierros, jota varten ostin kaksi tupayöpymistä, hinta 2 x 5 euroa.

Ennen kuin lähdin Rakiura Trackille, kävin Ulva-saarella, joka näkyy yllä olevassa kuvassa alempana keltaisena kohteena.

Miksi Ulva? Se on maailman luokan lintuparatiisi, josta näin Suomessa tv-dokumentin joulukuussa 2009. Kaikki pedot (myös rotta ja kissa) on hävitetty 1996. Oli mukava yllätys, että sinne pääsee päiväretkelle, kunhan maksaa venetaksille. Rajoituksia on: yötä Ulvalla ei saa olla eikä poistua merkityiltä poluilta, kaikkiin saaren osiin ei pääse.

Venetaksin heitettyä Ulvalle tein ruokaa. Weka (sama lentokyvytön kanalintu, joita näin Milford Trackilla) tuli ruinaamaan jämiä.

Lintuja Ulvalla tosiaan näkee. Vierailijoille jaettava euron hintainen tunnistusopas auttaa. Esimerkiksi alla robin (en tiedä lajien suomenkielisiä nimiä).

Kaikki vuotta vanhemmat linnut on rengastettu. Näin kantojen kokoa seurataan. Muista metsän linnuista tunnistin mm. saddleback, tui, tomtit, rifleman, fantail, wood pigeon, grey warbler, bellbird, papukaijalajit parakeet ja kaka. Vesirajan linnuista näin cormorantit (paikallisia merimetsoja), oystercatchereita (paikallisia meriharakoita) ja yhden little blue pingviinin meressä, jotka pesivät saaren niissä osissa (metsässä), joihin ei pääse. Alla kaka.

Erityisen komeasti lauloi tui, eri paikoissa eri tavoilla. Se se on siis kotimaisen luhtakerttusen veriveli eikä bellbird niin kuin aiemmin väitin. Oiva visuaalinen tuntomerkki on valkoinen kaulapallo (hm, eipä ole erityisen hyvä kuva).

Ulvalla on kiwejä 40 kpl, mutta näyttäytyvät opasvihkosen mukaan harvoin. Näin myös tekivät. En nähnyt niitä. Kiwi-Janne 1-0.

Ulvan jälkeen oli kiire lähteä patikoimaan kohti Port William -tupaa. Reitti alkaa portin alituksella.

10 päivää aiemmin, kun olin Te Anaussa, belgialainen patikoija oli sanonut kuulleensa Port William Hutin ulkopuolella kiwejä yöllä metsässä 2 vuotta sitten. Patikoin pääosin metsässä kulkevaa reittiä 3,5 tuntia. Perillä tuvassa oli jo 7 muuta patikoijaa, 2 sveitsiläistä, 2 englantilaista, 2 uusiseelantilaista ja yksi kanadalainen. Tuvan seinällä oli ohjeet kiwien tarkkailuun, esim. ei saa osoittaa lintua lampulla. Joku huomasi ulkona mustan kissan. Tuon ei ainakaan pitäisi olla täällä!

Kiwit ovat yölintuja, joskin Stewartin saaren kiwi-laji liikkuu myös päivällä. Vaikka olin jo nähnyt kissapedon, joka ei taatusti ole kiweille hyväksi (aikuinen kiwi pärjää kissalle, poikanen ei), laitoin herätyksen klo 1 yöllä.

Kun kello herätti, oli lauantai ja siirryin tuvan ulkopuolelle katoksen alle. Tyynessä säässä pienetkin äänet kuuluivat. Tuli outo tunne. En ole yksin, mutta mitä ääniä ympärilläni on, en tiennyt. Odotin, kunnes silmäni tottuivat. Näin tumman kohteen 10-15 metrin päässä. Sytytin lampun kädessäni, mutta pidin sormia valon edessä, jotten häikäisisi kiwiä. Varovasti raotin sormiani ja annoin valon langeta kohti otusta. Kiwi se ei ole vaan joku muu. Metallin kiilto välähteli mustan otuksen oletetun pään kohdalla.

Kävelin otusta kohti. Se luikahti pusikkoon. Pitkä häntä on, muttei loiki kuin kissa. Nostin säilykepurkin maasta, jonka sittemmin vein omien roskieni mukana pois. Kiersin tuvan. Lintujen ääntä ei kuulunut. Kun olin kiertänyt, pihalla oli lisää tummia kohteita. Valaisin yhtä ja kävelin kohti. Se hyppäsi puuhun. Toinenkin kiipesi puuhun. Olin ymmälläni.

Hain sisältä kameran ja laitoin salamavalon päälle. Tulkaa nyt otukset, missä olette? Kävelin jälleen tuvan ympäri. Näin otuksen. Otin kuvan. Otus ei pelännyt salamaa, niin kävelin lähemmäs, otin toisen kuvan.

Otus kääntyi kohti. Otin kolmannen kuvan, jonka jälkeen eläin karkasi.

Niin heikko on eläintuntemukseni, etten osannut 100% varmuudella sanoa mikä tämä on, vaikka arvaus oli. Menin takaisin nukkumaan.

Kului tunti, kunnes ulkoa kuului metakkaa. Menin ulos. Otukset ajoivat toisiaan takaa ja sähähtelivät. Sveitsiläiset ja kanadalainen tulivat ulos. Tunnistus oli nyt selvä. Opossumi. Täällä elää lauma opossumeja.

Lienee selvää, että meistä kaikista tämä tuntui pahalta pettymykseltä. Tämä osa Stewartin saarta on täynnä petoja. Aamulla pihalle tuli vielä yksi...

.. pieni kissa...

.. mikä tarkoittaa, että eilinen aikuinen musta kissa mukaan laskien Port William Hutilla elää myös kissojen lauma. Hyvästi yritykseni nähdä kiwi. Pedot-Janne 2-0.

Stewart Islandin patikointireitit ovat kuin Nuuksion polut, mutta järvet puuttuvat ja metsät ovat tiheämmät (hyvin hankala mennä omaa reittiä). Laajempia näkymiä ei ole (paitsi tupien kohdalla on näkymä merelle). Bush walk, kuten täällä sanotaan, paljon ylä- ja alamäkeä. Monin paikoin polku on laudoitettu.

Jos ei ole lautaa, ovat juuret portainamme.

Jokien ylitys sujuu riippusiltojen kautta.

Malli on perin kevytrakenteinen.

Toisen päivän reitin keskellä kiivetään näkötornille. Englantilaisen Martinin ottamassa kuvassa kokkaan. Kara katselee. He kertoivat nähneensä matkalla ison mustan rotan. Siis sen kolmannen pedon.

Mäki on 300 metriä korkea ja sieltä voi tähystää metsää.

Stewart Islandilla ei ole vuoria. Korkein tunturimaisen laakea huippu on 979 metriä.

Toisen päivän patikointi päättyi North Arm Hutille, josta löysin kivan näkymän merelle.

Tupa tuli pikkuhiljaa täyteen. North Arm Hut on nimittäin paitsi 3 päivän mittaisen Rakiura Trackin tupa, myös ison 10 päivän lenkin viimeinen tupa. Isolta lenkiltä tupaan tuli 4 miestä.

Eräs syy kävellä iso lenkki on se, että kiwin näkemisen takuu on 100%. Niitä elää paljon saaren länsipuolella. Saksalainen kaveri kertoi törmänneensä hölmistyneeseen kiwiin vessan edessä. Muutkin isolenkkiläiset olivat nähneet kiwin päiväsaikaan.

Olihan minullakin tiedossa, että länsirannikolla kiwin voi nähdä. Sinne ei kuitenkaan ole helppo mennä. Välissä on laaja muta-alue, Freshwater-riveriin virtaavat purot, jonka ylittäminen on patikoijalle legendaarinen juttu. Polveen asti mutaa eikä voi kiertää. Tarinoissa tietysti liioitellaan, vaikka miesten kengät ja säärystimet olivat kieltämättä erittäin rapaiset.

Päivän mittaan Freshwater riverin ylittäneitä tuli 4 saksalaista lisää. He olivat fiksusti menneet venetaksilla Freshwater riveriä ylös, jolloin he olivat kävelleet länsirannikolle tarvitsematta ylittää mutavyöhykettä. Retki oli ollut palkitseva, sillä kiwi oli nähty. Takaisinpäin he joutuivat ylittämään mutavyöhykkeen, mutta aika helposti. Saarella ei näet ollut satanut 10 päivään, joten muta oli kovempaa.

Näissä tarinoissa kului ilta ja korttiakin pelattiin.

Yöllä alkoi sataa. Lähdin tuvasta ensimmäisenä kävelylle. Sade loppui tunnissa. Neljän tunnin kuluttua taivaan väri oli sininen.

Vaikka päivän etappi ei ole muta-aluetta, sain kenkäni ja housuni tällaisiksi.

Sellainen on Rakiura Track. Kiwiä en nähnyt. Kävin DOC-toimistossa ilmoittautumassa retken jälkeen, mikä on tarpeen, jotteivät ala etsiä minua reitiltä. He olivat tietoisia opossumi- ja kissakolonioista Port Williamsilla, mutta saari on iso ja alueita pakko priorisoida. Tällä hetkellä pedonhävitystä tehdään saaren keskiosissa, jotta pedot eivät leviä sen kautta länteen.

Mitä mutaan tulee, se kuivui ja sitä putoili kahviloihin ja paluulauttaan pitkin päivää. Näin palasin takaisin Dunediniin.

Kannattiko mennä? Ainahan kannattaa, mutta kieltämättä Etelä-Suomen metsien asukkina kaipaan enemmän avonaisia näkymiä, vuoria ja valtamerta, joita oli tällä kertaa vähänlaisesti. Hyvä reissu silti, GPS tallensi kansallispuistossa kävelyä 49 km ja 1600 nousumetriä.

Briefly in English. Photos from Stewart Island and little Ulva Island, where I tried to see the kiwi bird, the national s ymbol of New Zealand. I didn't see kiwi. I should have gone to the western side of the island.