Matka El Calafatesta (Argentiina) Torres Del Painen kansallispuistoon (Chile) sujui sutjakasti. Samana päivänä (25.1.2012) ensimmäinen bussi vei Chilen Puerto Natalesiin, josta (onneksi oli Chilen rahaa tallella eikä tarvinnut vaihtaa) ostin seuraavan kuljetuksen Torres Del Paineen (Laguna Amarga). Siellä vielä yksi puiston sisäinen kuljetus Las Torresille, josta kävely refugio Chilenoon, jossa yöpyminen.

Torres Del Painen huippunäkymiä on muutama. Tunnetuin on omituisen värinen Cuernos-vuoriryhmä, josta lainaan ylempänä Wikipedia-kuvaa. Itselläni ei kamerassa vastaavaa kuvaa ole, koska parhaiten Cuernos näkyy kaukaa vaelluspolkujen ulkopuolelta. Outo täytekakkumainen väritys syntyy 1000 metriä paksusta vaalean graniitin kerroksesta, jonka päällä on 500 metriä tummaa graniittia. (Yleensä vuorten väritys on toisinpäin, huipulla vaalea kerros lunta).

Torres Del Painen kansallispuisto teki tsekkiläisestä Jiri Smitakista kuuluisan. Hän näet onnistui kaatamaan retkikeittimensä vuonna 2005 ja polttamaan 150 neliökilometriä metsää. Smitak maksoi korvausta tiettävästi 1000 dollaria, loput maksoi Tsekin tasavalta.

30.12.2011 (siis kuukausi sitten) tapahtui vastaava onnettomuus, kun oletettavasti israelilainen retkeilijä teki saman tempun polttaen liki yhtä paljon metsää (hän ei ole tunnustanut). Siksi osa kansallispuistosta on suljettu eikä esim. hienolle Grey-jäätikköjärvelle pääse. Samalla patikointisuunnitelmasta tulee väkisin torso: kun lähtöpaikkoja on vain yksi (Las Torres), kaikki polut kävellään paikkaan X ja takaisin, siis tuplasti. Maisemia ei siten näy käveltyä kilometriä kohden niin paljon kuin näkyisi ilman israelilaista tomppelia.

Asiaan. Pilvinen näkymä bussista (kuvan keskellä toinen Torres Del Painen huippunäkymä eli pylväät = Torres).

Tien vierellä näkyy tarhattuja laaman sukuisia guanakoja (pahoittelen huonoa kuvaa, tällaisia tulee, kun bussi pomppii ja kuvaa ikkunan läpi).

Kettu jolkuttelee refugio Las Torresin majatalojen nurkalla (Torres Del Painessa voi tehdä helpotettuja patikointeja pienellä repulla, sillä isoimmat refugiot ovat hotellityyppisiä, josta saa siistit huoneet ja ruoat -- se tietysti maksaa).

Alkukävelyä kohti refugio Chilenoa.

Paikallisia kuoveja, kävelevät aivan polun vieressä.

Maasto on kuivaa kuten muuallakin Patagoniassa. Ohjeistus sanoo, että polulla on pysyttävä.

Polku Chilenolle haarautuu Ascencio-jokea ylävirtaan. Polun vieressä oli sinisiä marjoja piikkipensaissa. Söin muutaman. Maukasta oli. Kyseessä on calafate-marja, jota täällä arvostetaan (siitä Argentiinan kaupunki El Calafate on saanut nimensä).

350 metrin nousun jälkeen aletaan laskeutua kauniiseen jokilaaksoon.

Chileno-majatalo näkyy pian.

Itse en majataloon havitellut, vaan pystytin teltan. Laskin 39 telttaa pienellä alueella.

26.1.2012 heräsin varhain ja lähdin tavoittelemaan pylväitä, siis Torres-huippunäkymää.

Sen sain näkyviini parissa tunnissa.

Tämä on yksi Chilen kansallisnäkymistä. Samaan tapaan kuin Suomessa on Senaatintori... tai ei, sehän ei ole luontokohde. Hmm. Mikä oikeastaan on Suomen vastaava kansallisnäkymä? Järvinäkymä Kolilta? Ei, koska tässä haetaan yhtä kohdetta. Kiutaköngäs Kuusamossa? Paratiisikuru Koilliskairassa? Unohdinko jotain? Kertokaa viisaammat?

Yleensä tosin Torres-kuva rajataan pystysuuntaiseksi.

Paikalla oli muita aikaisia patikoijia. Lähdin pois israelilaisen pariskunnan vauhdissa. Järven jäätyä taakse näkymä on heti vaillinainen.

Palasin Chilenoon, pakkasin teltan ja lähdin kohti Cuernos-majataloa. Niin kauan kuin tulipalovaara on kuivassa maastossa voimassa, leiriytyminen on sallittu vain tarkasti määrätyillä paikoilla. Tässä ollaan erittäin tarkkoja. Edes retkikeittimiä ei saa käyttää muualla kuin valvotuilla alueilla. Samoin tupakointi (jos nyt joku sellaista harrastaa), on kielletty muualla kuin valvottujen majapaikkojen lähettyvillä.

Alkoi sataa kohtuullisen rankasti. Se on hyvä tämän puiston kannalta. Sade taukosi tunnissa ja aurinko paistoi taas.

Kohti Cuernosta mennessä on ensin palattava melkein Las Torresiin, kunnes käännytään Cuernosin polulle. Koska olen tiedon visualisoinnin ekspertti, tietysti kiinnitin huomiota kyltteihin.

Kyltissä on korkeuskäyrä Las Torresista Cuernokseen (alempi puu), Las Torres vasemmalla ja Cuernos oikealla. Kokonaismatkaksi ilmoitetaan 11 km (ylempi puu). Ylemmässä puussä lukee tähden vieressä Ud. esta aqui (olet tässä) ja alemmassa puussa tähti on Las Torresin kohdalla. Tähän asti selvä (joskaan ei ihan helppo tulkita).

Mutta miksi alemmassa puussa on välimatka 3 km ja sitten 2,5 km? Mitä ne merkitsevät? On käveltävä 3 km, kunnes asia selviää, sillä sen jälkeen tulee vastaan seuraava kyltti.

Kyseessä on muuten sama sisältö kuin aiemmin mutta Olet tässä -tähti eri paikassa. Maisemassa on tällä kohtaa pieni järvi, joka voisi olla syy siihen, että kyltti on juuri 3 km kohdalla. Mutta koska kyltissä itsessään ei järveä mainita (siinä lukee vain "Alt. 209 mts."), niin asia jää epäselväksi.

Tässä vaiheessa olen siten onnistunut päättelemään, että kyltissä oleva välimatka ilmoittaa seuraavan kyltin sijainnin. Näin ollen tätä seuraava kyltti olisi 2,5 km päässä (kuinka kaukana sitä seuraava kyltti on, sen saisin tietää vasta 2,5 km jälkeen!).

Nyt jo naurattaa. Kyltintekijä on yrittänyt aivan liikaa. Hän on pitänyt omaa kyltitystyötään niin tärkeänä toimena, että on alkanut pitää kylttejä itsessään nähtävyyksinä, joiden välimatkat on syytä kertoa. Seuraavasta kyltistä minulla ei ole kuvaa, mutta laitan sitä seuraavan.

Tässä kyltittäjä on päättänyt vaihtaa suunnan, sillä nyt Cuernos on vasemmalla ja Las Torres oikealla. Ei optimiratkaisu tämäkään.

Miten asia olisi pitänyt tehdä? Ihan perinteinen systeemi olisi riittänyt. Toisen kyltin kohdalla (järvikohta 3 km) olisi voinut olla nuoli Las Torresiin päin tekstillä "Las Torres 1 h (3 km)" ja vastaavasti Cuernosiin päin "Cuernos 3 h (8 km)". Niin yksinkertaista se on!

Taisitte pitkästyä? No jatketaan. Se järvikohta näyttää tältä.

Tämä on metka optinen harha, sillä kannas kahden järven välillä näyttää muutaman kymmenen metrin levyiseltä. Oikeasti se on useita kilometrejä ja taustalla oleva Nordenskjöld-järvi 130 metriä alempana.

Arriero-joki tulvi sateen jäljiltä. Ylitys pitää tehdä varovasti kivien päältä.

Selvisi sekin miten majataloja huolletaan. Hevoset kuskaavat ruokamateriaalin paikalle ja roskat pois.

Yksi näteimmistä näkymistä Nordenskjöld-järvelle.

Saavuin perille. Cuernoksessa samoin kuin Chilenossa teltan pystytys maksaa noin 10 euroa per yö. Vastineeksi rahalle saa kuumavetisen suihkun, jolla on aina jonoa.

Tein virheen, kun pystytin teltan tuuliselle paikalle enkä puiden alle. Tuuli oli todella kova, paukutti telttakangasta, nosti teltan kulmia ja taivutti tukikaaria (täällä tuulee aina, sanottiin refugiossa). Kasasin kiviä reunoille. Teltta kesti.

Pikkuheinä pöllysi kovalla tuulella, sisäteltan vetoketju oli pakko pitää kiinni, jottei roskaa lentäisi sisään, aurinko porotti kankaaseen ja teltassa oli tuskastuttavan kuuma. Ei onnistunut lepohetki patikoinnin jälkeen.

27.1.2012 teltta aamuaurinkoisessa Cuernos-vuoriryhmässä.

Päivän kohteena oli French Valley ja sen kaksi näkymää, jonne moni suuntaa. Sitä pitemmälle ei pääsisi, sillä sen jälkeen saavutaan puiston suljetulle alueelle. Pitemmittä puheitta näkymä French Valleyn jäätikölle (kuvassa on se visuaalinen moka, että valkoinen paita on samassa linjassa jäätikön reunan kanssa).

Laakson äärimmäinen pohja eli "brittiläinen näköalapaikka" Mirador Britannica. Ennen minua sinne ehti kolme brittiä.

Näköalapaikalta näkee vuoret kaikilla suunnilla. Toinen suunta.

Jossain vaiheessa myös näkymä takaisin Nordenskjöld-järvelle.

22 km patikointi noiden takia, 900 metriä nousua ja laskua melko hankalassa maastossa. Tämä panee kysymään onko tämä sen arvoista?

Onneksi tuuli ei ollut niin paha eikä auringon porotus. Olin toisen yön teltassa samassa paikassa.

28.1.2012 aamuaurinko värittää jälleen Cuernos-vuoriryhmän.

Puuroni oli loppunut. Niinpä siirryin majataloon ja ostin 10 euron aamiaisen: teetä, mehua, maitoa ja hiutaleita, munakas, kaksi paahtoleipää, päälle voita ja hilloa, juttuseuraa tiiviissä tunnelmassa. Ihan ok.

Takaisin kävelystä ei ole uutta sanottavaa.

Google Earth -kuva, oikealla Ascensio-joen laakso suuntana Torres-huippunäkymä.

Toinen näkökulma, edessä Cuernos-vuoriryhmä, vasemmalla French Valley ja Mirador Britannica -huippunäkymä.

Jotenkin pettynyt tunnelma tästä patikoinnsta jäi. Polut kävellään tuplasti, huippunähtävyyksien välillä on melko yksitoikkoista katsottavaa. Lisäksi poluilla on tungosta, joskin se tungos on ystävällistä, koska kaikki tervehtivät toisiaan. Pitemmille keskusteluille on hankala löytää oikeita paikkoja, koska keneenkään ei synny ajasta ja paikasta riippuvaa kohtalomaista yhteyttä, jolloin tekisi mieli avautua enemmän ja kuunnella. Tai no, oli sellaisia paikkoja kaksi: suihkujono ja aamiaisen odottelu. :)

Mutta ehkä olen liian negatiivinen? Kun Torres Del Paine jälleen avautuu kokonaisuudessaan ja tulipalovaara poistuu (ja itse asiassa kuulin, että se tapahtuisi juuri näinä päivinä), niin patikointi siellä on taas palkitsevampaa. Kaipa voisin mennä sinne uudestaan, mutten tällä reissulla.

Nyt minulla on matkalippu Ushuaiaan, joka on viimeinen kohde tällä Etelä-Amerikan vaellusretkellä.

Ei ole pysyvyyttä, jota aiemmilla talvireissuilla on ollut, jolloin olen asunut pitkään samassa paikassa, esim. Kaohsiung (Taiwan), Dunedin (Uusi Seelanti), Ubud (Indonesia). Kun on ollut pysyvä "koti", olen tutustunut paikalliseen elämään ja voinut tehdä pikkuretkiä isomman retken sisällä.

Alituinen matkustaminen merkitsee, että mielessä ovat aikataulut. Päivän satunnaisiset ilmiöt ja kohtaamiset eivät sykähdytä vaan ovat milteipä haitta aikataulutetulle elämälle.

Sitten on pieniä ikäviä puolia kuten se, ettei löydä fiksua retkiruokaa. Argentiina varsinkin on hankala. Täällä Chilessä on ihan kohtuullisia säilykkeitä, esim. kanasäilykkeen voi kaataa sellaisenaan nuudelien joukkoon. Chilen tomaatit ovat maukkaita -- en vain ole ottanut tavaksi kantaa niitä maastoon.

No oli miten oli, tänään olen Puerto Natalesissa jumissa (Puerto Natales on keskeinen välisatama Etelä-Amerikan länsirannikkoa kulkeville laivoille). Tarkoitus oli lähteä jo tänään bussilla kohti Ushuaiaa, mutta bussi oli täynnä ja pääsen liikkeelle vasta huomenna. Kiertelin äsken rannalla.

Vene.

Yksityiskohta.

Naisen kenkä.

Hylätty valokuva, äiti suukottaa lasta.

Lelupyssy.

Hevosen leukaluu.

Ketjut.

Kaksi hylättyä venettä.

Kunnostettuja laivoja/veneitä.

Koppura kissamuumio.

Janne, joka toivottaa rauhallista tammikuun loppua Suomeen.

Tarinoita täällä olisi. Olen vain valinnut väärän tavan matkustaa, jotta voisin paremmin ymmärtää niitä.

Taas vanhaa juttua muistelen, sillä tämä tapahtui El Chaltenissa 19.-21.1.2012. Nythän olen jo El Chaltenista poistunut ja lekottelen El Calafatessa pari päivää.

Argentiina on iso maa. El Chalteniin tulin lopulta 28 tunnin bussimatkan jälkeen (luvattiin 25 tuntia, Google Maps sanoo, että matka Bariloche - El Chalten = 1377 km, 22 tuntia). Kolme lisätuntia tulivat ylimääräisistä pysähdyksistä, koska syrjäisillä hiekkateillä piti auttaa muita autoja ja bussi itsekin meni jotenkin rikki välillä. Kunnon syömätaukoja ei ollut. Kaikki olivat nälkäisiä matkan jälkeen.

Sinänsä matka tutustutti ihmisiin kuten indianalaiseen metsäntutkija-karjapaimen Brianiin, australialaiskaksikkoon ja belgialaispariskuntaan. Kun myöhemmin patikoin El Chaltenin takamailla ja joku näistä tuli vastaan (eikä se ollut yhden kerran, sillä patikointipolut risteävät), niin oli helppo vaihtaa kuulumisia huutamalla "helou australia", jolloin australiaanot kääntyivät ym.

Ensimmäisen El Chaltenin yön nukuin keskustan täpötäydellä leirintäalueella (sisämajoitusta on kesällä tuiki mahdotonta saada ilman ennakkovarausta enkä sitä etsinytkään).

Huomioikaa taustalla pilkottava Fitz Roy -vuori. Se on vetonaula. Fitz Roy ja toinen yhtä teräväpiirteinen Cerro Torre vetävät tänne lukemattomia kiipeilijöitä -- vuoria on näet tavattoman vaikea huiputtaa.

Toinen näkymä kaupungilta. Cerro Torren terävä kärki keskeltä vasemmalle

Patikoijia ryntää paikalle tietysti vielä enemmän kuin kiipeilijöitä. He pyhiinvaeltavat lähelle näitä vuoria päästäkseen nauttimaan niiden kauneudesta ja viisaudesta.

Hyvästi vähäksi aikaa El Chalten, sinä pieni turistikyläpahanen, jossa langaton internet ei kunnolla toimi (grr).

Lähdin ensin kohti campamento Agostinia, jossa ihailun kohde on Cerro Torre. Ensimmäiselle miradorille, siis näköalapaikalle, ehtii tunnissa.

Reilussa kolmessa tunnissa saavuttaa Laguna Torren, johon Cerro Torren jäätikkö sulaa.

Järven väri on myrkynvihreä johtuen jäätikön mukana valuvasta hienojakoisesta pölystä ja mineraaleista. Jäätikköä on mahdollista tarkastella lähemmin, kun patikoi järven pohjoisrantaa jään reunan yläpuolelle (likainen jäätikkö valuu oikealta vasemmalle).

Mittasuhteet ovat epäselvät. On mahdoton sanoa kuinka korkea jäätikkö on vesirajassa. Ehkä 20-40 metriä.

Metsässä on outo puro, josta täytin pulloni. Kuin vasta uuden uomansa löytänyt.

Campamento Agostini on varsin alkeellinen. Juoma- ja ruokavesi otetaan joesta, joka on yhtä pölynsameaa kuin järvi. Vessa on koppi, jossa reikä kovamuovilattiassa. Onneksi en paina 200 kg, sillä lattia ei kestäisi.

Heräsin varhain. Aamuaurinko värittää Cerro Torren selkeämmin kuin illalla.

Lähdin kohti campamento Poincenotia, jossa ihailun kohde on Fitz Roy. Hiekassa patikointipolulla oli paljon jonkin perhoslajin toukkia. Niitä joutui noukkimaan välillä housuista ja rinkasta.

Kävin lumipatikoimassa El Chaltenissa 2010 auringonpimennysreissulla. Talvella 2010 tämä tikka oli punapäinen, mutta kesällä 2012 mustapää.

Muutaman tunnin kuluttua edessä oleva vuori on kierretty ja Fitz Royn ryhmä alkaa tulla esiin.

El Chaltenin patikointi on varsin tasaista, helppoja polkuja, loivia mäkiä, siltoja jokien yli.

Paitsi sitten, kun halutaan vielä lähemmäs. Silloin jätetään painava rinkka alas ja patikoidaan 450 metriä melko hyvää polkua ylös katsomaan Laguna de Los Tres ja sen takana Fitz Roy.

Komeaa.

Ruuhka polulla on suuri. Hola, huudan jokaiselle, tai helou, jos tuntuu, että vastaantulija ei ole eteläamerikkalainen.

Sitten on vielä Laguna Sucia, jota juuri kukaan ei mene katsomaan. En minäkään. Kurkistin vain, että siinäpä tämän paikan turkoosein järvi.

Vielä yksi retki edestakaisin. Laguna Piedras Blancas (valkoiset kivet) on ostamallani kartalla merkattu aluksi helppokulkuiseksi ja sitten vaikeaksi. Vaikea tarkoittaa tosiaan vaikeaa: polkua ei ole. On punnerrettava 1-5 metristen kivien päällä taiteillen perille (hyvin varovasti).

Järvellä on aina jäämöhkäleitä. Nyt on ilta, aamuvalossa tästä saisi paremman kuvan.

Nukkumaan. Campamento Poincenot. Ruuhka. Laskin 50 telttaa.

Krooh. Aamulla taas varhain liikkeelle. Olisi vielä yksi näkökulma pohjoisen puolelta Cerro Torrelle ja Fitz Roylle (molemmat yhdellä kerralla), mutta päätän jättää väliin. Tyydyn aamun punaväreihin, joka värjää Fitz Royn ryhmän.

Punainen hehku kestää vain hetken. Pian väri on melkein normaali.

Vielä yksi versio. Heijastuksena Laguna Caprissa.

Löysin saman puutakin kuin vuonna 2010.

Panoraama Rio del Bosquelle.

Vertailukuvat 2010 ja 2012, talvi ja kesä (hmm, seison näköjään 2 metriä eri kohdassa).

Sitten paluu El Chalteniin, talteen jättämieni tavaroiden haku ja bussilla El Calafateen.

Google Earth -kuva. Cerro Torren lähestyminen vasemmalla, Fitz Roy oikealla.

El Chalten on maineensa veroinen muttei yllättänyt samalla lailla kuin Nahuel Huapi, joka on toistaiseksi tämän matkan ykkönen.

Merkillinen lisähuomio. Kaikkialla maastossa pölyää. Tähän asti luulin pölyisyyden liittyvän pieneen määrään tulivuoren tuhkaa (esim. Nahuel Huapilla), mutta se onkin täällä yleisempää. Argentiinassa ei näet ole aamukastetta!

Suomessa en ole aamukastetta paljon arvostanut, sillä se kastelee ulkoteltan, jota on kurja aamulla pakata märkänä. En ole tullut ajatelleeksi, että aamukaste sitoo maan pölyn. Argentiinassa sataa niin vähän, että pöly aiheuttaa staattista sähköä, tarttuu telttaan, vaatteisiin, sukkiin, kenkiin. Siihen kyllä tottuu, luulen.

Itse kuitenkin, aamukasteen poikana, vein El Calafatessa pölyiset vaatteet pesulaan. Hyvä on puhtailla vaatteilla lähteä Torres del Paineen patikoimaan. Liput on varattu, lähtö keskiviikkona 25.1.2012.

Kun kävin Barilochessa heinäkuussa 2010, kokeilin lumipatikointia myös Nahuel Huapi -kansallispuiston koillispäässä. Siitä jäi 5.7.2010 muistiin tämä hieno kuva.

Sama maisema täytyy toki ikuistaa kesäolosuhteissa! Herätys 17.1.2012 oli kello 5, bussilla numero 10 kohti Arroyo Lopezia (Lopez-joki), josta lähdin kahden barilochelaisen nuoren kanssa kipuamaan. Reilun 350 metrin nousun jälkeen huomasin, että he tulevat hiukan perässä. Odotin hetken ja otin kuvan.

Korkeammalle en lähtenyt kipuamaan, vaikka siellä siinteli refugio Lopez. Odottelin kiinni olevan refugio La Rocan kuistilla säätilan muuttumista 50 minuuttia.

Sää ei muuttunut. Panoraama.

Laskeuduin alas ja palasin bussilla numero 10 Petunia-campingiin. Huolsin tavaroita, kävin internetissä, söin, purin teltan, kasasin tavarat, siirryin Barilochen pääterminaalille, sillä edessä oli 25 tunnin bussimatka 1000 km etelämmäs seuraavaan patikointikohteeseen El Chalteniin.

Itse asiassa kirjoitan tätä 18.1.2012 nyt tuossa bussissa (kuten myös edellisen jutun Nahuel Huapi -patikoinnista). 25 tunnissa ehtii monenlaista, mutta internetiin voin nämä siirtää vasta El Chaltenissa.

Päivitys 23.1.2012: En löytänyt hyviä nettiyhteyksiä El Chaltenista. Niinpä patikoin siellä 3 päivää ja tulin sitten tänne El Calafateen, jossa päivittelen näitä nettiin jälkikäteen. El Chaltenin juttu viimeistään huomenna. :)

Enpä odottanut Nahuel Huapin kansallispuistossa Argentiinassa kulkevan patikoitireitin olevan näin upea -- yksi maailman kauneimmista patikointireiteistä, vertailukelpoinen Uuden Seelannin komeimpiin vuoristopolkuihin.

Aloitan alusta. Olen Barilochessa toista kertaa. Ensi kertaa kävin täällä heinäkuussa 2010, kun Argentiinassa oli auringonpimennys. Silloin oli talvi ja vuorilla lunta, patikointireitit kiinni paitsi alku- ja loppuosat. Pienet retketkin jo tekivät vaikutuksen -- samoin Argentiinan ystävälliset ihmiset ja toimiva yhteiskuntarakenne, toimiva internet -- tänne on tultava uudestaan, kun on kesä!

Lähdin Nahuel Huapille varhain 14.1.2012. Tarpeettomat tavarat jätin Barilochen keskustan hostelliin. Bussilla pääsin Lago Gutierrezille, josta 3 km jälkeen polun alkuun.

Alku on mahdottoman helppo, silta jopa puolimetrisen puron yli.

Reitti jatkuu tasaisena Lago Gutierrezia myötäillen.

Hiekassa on muurahaisten pesiä, jotenkin graafisia ilmestyksiä.

Kyltitys on selkeä, refugio Frey kohteeni.

Parin tunnin kuluttua alkaa ylämäki. Saavuin sillalle, josta oheistan talvikuvan (6.7.2010) ja kesäkuvan (14.1.2012).

Sen jälkeen Petricekin maja, joka oli 2010 talvivaellukseni päätepiste (oli käännyttävä takaisin ennen kuin pimeni, talviretkestä 6.7.2010 lisää täällä).

Jatkoin rinnettä ylös vielä vajaan tunnin (yhteensä 900 metriä nousua, 3 ja puoli tuntia polun alusta), kunnes saavuin refugio Freylle, johon mahtuu 40 nukkumaan.

Refugio Freyn pihalla on koko ajan toimintaa, sillä se on nuorten kalliokiipeilijöiden mekka.

Refugio Freyn menu. Hinnat eivät ole juuri laakson hintoja korkeammat.

Miten tämä saadaan toimimaan vuoristossa? Sähköä näyttää tulevan pienestä tuulivoimalasta, vesi tulee korkeammalta vuoristosta Laguna Shcmoll -järvestä, mutta kuka kantaa paikalle ruoan raaka-aineet? En jäänyt kyselemään.

Olen joskus nähnyt Alppien vastaavissa refugioissa köysiradan, jota kautta voi toimitta materiaalia ylös, mutta täällä ei ole sellaista. Refugion vieressä on pieni puinen tasanne, mutta tuskin helikopteri siihen voi laskeutua. Ja vaikka voisikin, en usko, että ruoat tuodaan ylös helikopterilla -- hinnat olisivat korkeammat. Ei, en tosiaan ymmärrä.

Mutta muuten. Refugio on käsittämättömän upealla paikalla. Se sijaitsee Laguna Tonchek -järven rannalla, jota ympäröi joka puolelta graniittiseinät.

Heti perään iltakuva.

Kuuma aamupäivä. Naiskiipeilijät (ja mieskiipeilijöiden tyttöystävät?) uiskentelevat järvessä pikkubikineissään.

En kantanut mukanani telttaa, sillä olin ajatellut yöpyä refugiossa. Tarjolla oli siskonpeti-tyyppinen yö patjoilla. Kun näin ihmispaljouden, päätin kuitenkin rakentaa laavun pressusta ja köydestä, joita kannoin mukanani (kivet oli pinottu valmiiksi). Kiva näkymä järvelle.

Toinen suunta. Näettekö korkean graniittipylvään?

Siellä on pikkuruisia kiipeilijöitä neljä.

En ymmärrä kalliokiipeilystä juuri mitään. Iltapäivällä pari kiipeilijää oli kallion päälläkin. Sykähdyttävää toimintaa, joka näyttää kuolemanvaaralliselta.

Lepäilin pari tuntia laavun varjossa. Yli 30 asteen kuumuus on merkittävä hidaste, mutten voinut olla paikoillaankaan. Kiedoin valkoisen liinan päähäni, lähdin liikkeelle ja join jatkuvasti vuoripuroista. Mihin menin? Sen neuvoi ostamani kartta, johon oli merkitty helppoja lisävuoripolkuja.

Helppoja ja helppoja. Tämä retki auttoi määrittelemään omat rajani seuraavasti: Jos pääsen ilman käsiä eteenpäin tai korkeintaan yhdellä kädellä auttaen, polku on minua varten. Jos tarvitsen kaksi kättä, niin polku ei ole minua varten, jos siitä ei ole muuten pakko mennä. Niinpä en jatkanut yllä olevassa tapauksessa eteenpäin, vaikka se oli kartalla "helppo" ja sinänsä olisin siitä toki ylös päässyt.

Vaikka Nahuel Huapin maasto on puurajan yläpuolella yleisesti ottaen rutikuiva, vuoripurot muodostavat Tonchek-järven taakse keidasmaisia alueita.

Lammikoissa näkyi jonkin sammakkolajin nutipäitä. Järvellä on myös muutama hanhityyppinen lintu, jotka saavat ravintonsa... äh, joku muu saa selittää mistä?

Aiemmissa panoraamakuvissa Laguna Tonchek on kalliojyrkänteiden reunustama. Hämmästyin, kun seuraavan päivän patikointireitti oli kartassa merkitty jatkuvaksi järven takaa olevan jyrkänteen yli. Miten ihmeessä? Nyt kun liikuin pelkän päivärepun kanssa, tarkistin asian. Jyrkänteen yli tosiaan kulkee polku, vaikka se ei hahmotu kauempaa. Se on merkitty punaisin täplin isoimpiin kiviin ja kallioihin.

Askel askeleelta löysin reitin. Ylhäällä oli seuraava järvi, Laguna Schmoll.

Kävin uimassa, kylmää vettä, aah. Schmoll-järvessäkin on joka puolella jyrkänteet. En kuitenkaan lähtenyt enää harjoittelemaan sen yli kipuamista, kun periaate oli jo tullut tutuksi.

Palasin laavulle. Aurinko laski vuoren taakse.

Porotus lakkasi, ilma viileni. Aah. Yön aikana laavu toimi hyvin, mitä nyt kerran tuulenpuuska heitti hiekanmurusia kasvoille.

Heräsin klo 5, sillä halusin liikkeelle aikaisin. Näin voisin hyödyntää aamun viileämpiä tunteja. Kuva Schmoll-järvestä, kun olen jo kivunnut sen reunan päälle.

Ylänköpätkän pituus on 300 metriä. Näkymä toisella puolella. Tuonne alas pitäisi sitten mennä.

Kun katson karttaa, ilmenee, että alas mennään vain käymään, jotta päästään taas ylös kuvan keskellä olevan laakson takaisen jyrkänteen yli.

Mutta ensin alas. Hankalaa on. Pakkaan kameran ja vapautan molemmat kädet. Etenen hitaasti. Joka askel on arvioitava: voiko se kivi liikkua, jolle laitan painon vai ei? Välillä allani on kerros liikkuvia pikkukiviä. Silloin astutaan kantapäällä ja annetaan kivien ja hiekan valua kengän alla, koska liuku pysähtyy muutamaan kymmeneen senttiin. Eräänlaista hiihtämistä.

Alhaalta alkaa nousu jokilaaksoa ylös. Ohitan leirin, jossa kymmenkunta patikoijaa on telttaillut viime yön. Kaikki ovat barilochelaisia. Harva puhuu englantia.

Vihdoin toisella puolen luon katseen taaksepäin.

Jostain tuolta kuvan keskipaikkeilta oikealle ylitin harjanteen ja aloin laskeutua.

Toinen näkymä. Olen lukenut, että yksi merkittävä huippu täällä on Cerro Catedral. Sen täytyy olla tuo kaksitorninen.

Harjanteen ylityksen pituus on vain 2 metriä. Panoraama toiseen suuntaan.

Alhaalla on Laguna Jacob, jossa sijaitsee seuraava refugio, jos oikein tarkkaa katsettaan.

Käsittämättömän upeaa. Tulee mieleen Uuden Seelannin Routeburn track, jossa laskeudutaan Mackenzie-järven tupaan samaan tapaan. Kuvia sieltä olen joskus laittanut tänne.

Mutta laskeutuminen ei ole Uuden Seelannin kaltaista, jossa polku siksakkaa vehreässä maastossa tai, jos siihen ei ole mahdollisuutta, on rakennettu portaat vuorelta alas. Täällä laskeutuminen on jälleen vaativa ja minulle hidas.

Perässä tulevat barilochelaiset saavuttavat minua, mutteivät kuitenkaan pyri ohi, kohteliaisuudesta kenties tai paremminkin siksi, että rinnettä alaspäin mennessä on vaarana irrottaa vieriviä kiviä alempana menevän niskaan.

Patikointi refugiolta refugiolle kesti 6 tuntia. Jacob-järven refugion nimi on San Martin.

Löydän varjoisan laavunpaikan puiden siimeksestä. Ruoan laittoa. Jälleen tarvitsen kaksi tuntia lepoa ennen lisälenkkiä. Sopiva kohde on Laguna Los Tempanos, jonne ehdin alle tunnissa.

Käsittämättömän upeaa. Kipuan graniittirinnettä ylös reilut sata metriä, mutta visuaalinen näkymä ei jälkikäteen arvioituna ole parempi.

Los Tempanos-järven vierellä pieni ihminen.

Kohisevat äänet kertovat jäätiköiden jatkuvasta sulamisesta puroina järveen. Missä puro, siellä keidas vihertää, tosin vain 5 metriä puron molemmin puolin.

Paluu takaisin Laguna Jacobille.

Refugion liepeillä juttelin pitkään tsekkipariskunnan kanssa. Paitsi patikointi ja seuraavat mahdolliset vuoristokohteet puheenaihe on aina jääkiekko, johon kuuluu toisen maan parhaiden pelaajien muistelu. Ensin tulee Teemu Selänne, sitten Saku Koivu, kolmantena Jarkko Ruuttu. Muistakaa sanoa, että olette häpeissänne, kun Ruuttu tyrmäsi Jaromir Jagrin jossain MM-kisoissa, niin olette parhaat ystävät.

Rakentamani laavun testausta.

Lörppö laavu, mutta kelpaa. Ennusteessa ei luvata sadetta. Jos sataisi, ei tämä suojaisi, mutta antaa reagointiaikaa. Suunnittelen näin: Jos alkaa sataa, kääräisen tavarat pressuun, itse menen refugioon odottamaan sateen vähenemistä. Tai toinen ratkaisu: kääriydyn tavaroineni pressuun kuin burrito, jossa itse olen sisällä nakkina.

Seuraavalle patikointipäivälle Andien patikointiopas (mukana kantamani monistesarja) kehottaa jatkamaan vuoren harjanteita pitkin refugio Negrolle, mutta paikalliselta alppinistiyhdistykseltä ennen retkeä saamani tiedon mukaan polku on liian haastava. Sitä se todella onkin, en selviäisi edes alusta (kuvan oikea puolisko on paikka, josta kuvasin Laguna Los Tempanosta).

Minun kaltaisille turisteille suositeltu viimeinen patikointipäivä on helppo. Aluksi muutama hankala kohta, jossa laskeudutaan jyrkästi.

Ylitetään virta kiviä pitkin käyttäen apuna köyttä.

Kävelyä bambumetsässä.

Sillan yli ja kohta sen jälkeen saksalaispariskunnan ohitus.

He olivat olleet yötä maastossa refugioalueen ulkopuolella, mikä on ainakin tässä kansallispuistossa samaan tapaan sallittua kuin Suomessa. Jos jossain tietyn joen varrella ei saa leiriytyä, se kerrotaan kyltein. (Refugioissa on se etu, että siellä on tarjolla alkeelliset vessat. Muuten ohjeena on kaivaa kuoppa vähintään 100 metriä joesta, kakkia siihen ja peittää jäljet kuin kissa.)

Kukkien keskellä.

Kansallispuistosta poistumisen jälkeen oli kahta tietoa kulkeeko tällä hiekkatiellä bussi vai ei. En jäänyt pohtimaan, vaan kävelin 5 km kohti päätietä. Kun oli 50 metriä jäljellä, takaani tuli bussi, joka vei Barilochen keskustaan.

Google Earth -kuva. Lähtö oikealta, keskeltä vuorten yli, lopetus taakse keskelle.

Ihan tällaisia en ole Uudessa Seelannissakaan kävellyt. Yleensä siellä vuoriharjanteiden ylityksiä on yksi, kun tässä oli kaksi.

Nahuel Huapin reitin arvoa mielessäni laskee oheistiedon puute. Keitä olivat herrat Tonchek, Schmoll ja Jakob, joiden mukaan järvet nimettiin? Liikkuivatko mapuche-intiaanit 1700-luvulla näillä seuduilla? Mitä he etsivät? Mitä luonnossa on sittemmin muuttunut? Tällaisten puutteiden takia Uuden Seelannin patikointireitit ovat yhä mielessäni ylimpinä, sillä ne tarjoavat nautintoa niin silmille kuin aivoille. Molempia ihminen tarvitsee.

Hain hostellilta sinne jättämäni tavarat ja siirryin seuraavaksi yöksi Petunia-campingiin, jota olin käyttänyt jo auringonpimennysretkellä 2010. Petunian sijainti näet tarjosi mahdollisuuden yhdelle lisäpatikoinnille. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Andien yli kulkeva valtatie Chilen Osornosta Argentiinan Barilechoon on nähtävyys. Seitsemän kuukautta sitten rajusti purkautuneen Puyehue-tulivuoren toiminta jatkuu. (Puyehuen tuhkapatikoinnista kerroin täällä.)

Maisemassa on kinoksittain lunta... ei kun siis tuhkaa.

Liikennemerkki.

Tässä oli kai ennen puro?

Isompi virta on ihme kyllä kirkas.

Tämä huolestutti, sillä olin lähdössä Barilochesta maastoon. Oli yllätys kuinka hyvin siivottu Bariloche lopulta oli. Tuhkalaskeuma näkyi vain muutamin paikoin isoina säkkeinä, joihin pihojen tuhkat oli kannettu.

Paikallisen patikointijärjestön suosituksesta ostin vedensuodattimen. Ei ole kuvaa siitä, mutta se on pitkulainen laite, jonka toinen pää kierretään pullonkorkin paikalle ja imetään putken läpi. Pullossa olevasta tuhkavedestä tai muuten saastuneesta vedestä tulee puhdasta. Pitäisikö kokeilla Vantaanjokeen ensi keväänä?

Tulin 10.1.2012 Pucon-nimiseen kaupunkiin patikoidakseni osan Villarrica-vaellusreitistä, joka on nimetty maisemaa hallitsevan lumihuippuisen Villarrica-tulivuoren mukaan. Vuori näkyy kaupunkiin näin.

Harmi vain en hoksannut aiemmin tulla Puconiin, sillä sen ympärillä on useitakin vuoristopatikointikohteita. Pucon itse on pieni kaupunki, joka elää turismista vähän kuin Queenstown Uuden Seelannin eteläsaarella.

Majoittauduin Paradise Puconiin, yhteen monista pienistä hostelleista. Ajatus oli nukkua yksi yö, lähteä aamulla patikointireitin alkuun. Henkilökunta tietää mitä turistit aikovat. Kyytejä ei tarvinnut enempää järjestellä kuin mennä mukaan, sillä jokaisena kirkkaana päivänä Villarrican hiihtokeskukselle (patikoitireitin alkuun) kuljetetaan satakunta turistia ja enemmänkin.

Kello 8:00. Melko viileää, ehkä +10 astetta. Turistien haaveena on valloittaa lumihuippuinen vuori ja kurkistaa kraateriin (siellä on kuulemma laavajärvi). He maksavat siitä 80 euroa, saavat päiväksi käyttöönsä kiipeilijän varusteet ja oppaan, joka opettaa kaiken tarpeellisen.

Itse en huipulle pyrkinyt. Patikointireitille lähtee harvempi, ehkä kymmenesosa. Omassa kuljetuksessa olin ainoa patikoija.

Reitti on maastossa melko hyvin ohjeistettu. Kylteissä olevat kilometrimäärät eivät tosin pidä paikkaansa. Käytinkin varsinaisena oppaana Andien patikointiopasta (sorry, ei ole antaa linkkiä, minulla on vain nippu kopiopaperia), jossa tämä reitti on kuvattu alusta loppuun.

Reitti lähtee Villarrica-vuoren pohjoispuolelta, kiertää sen kellon suuntaan ensin kohti länttä, edelleen etelään, kääntyäkseen lopulta itään, kunnes tullaan toiselle tulivuorelle (Quetrupillan), joka myös kierretään.

Ensikosketus Chilen lumeen.

Aurinko nousi ylemmäs. Muutaman tunnin kuluttua Villarrican huipulle ilmestyi pilviä. Kuulin jälkikäteen, että kukaan turisti ei ollut päässyt huipulle. Huiputusta ei tehdä pilvessä.

Alussa on otettava tarpeeksi juotavaa, koska ensimmäiseen vesipaikkaan on vähintään 3 tuntia. Tämä paikka se ei ole, sillä vesi on tuhkanharmaata.

Maasto on tummanharmaata laavakiveä, kunnes tullaan metsään.

Reitti kulki metsässä jatkuvasti alamäkeen ja huolestuin. Vertailin GPS-jälkeä saatavilla oleviin karttoihin, jotka eivät tosin olleet hyviä, koska maastokarttaa en ollut ostanut. Päättelin, että polku on väärä ja palasin ylös etsien kohtaa, jossa haksahdin.

Löysin toisen polkuehdokkaan ja jatkoin rinnettä ylös. Alhaalla näin jälkeeni tulleita patikoijia, jotka menivät sitä reittiä, johon olin itsekin alunperin mennyt.

Joko arvaatte? Pahkapäisenä jatkoin rinnettä ylös. Välillä jouduin punnertamaan 1,5-metrisen kiviesteen yli, kun ei parempaa reittiä ollut. Lopulta päädyin kohtaan, jossa en päässyt mihinkään. Kyllä vain. Oli tunnustettava, että olin sortunut ylijärkeilyyn. Tunnin harhalenkki. Palasin alkuperäiselle polulle, jatkoin alamäkeen kilometrin verran ja saavutin seitsemän israelilaispatikoijaa juomapaikalla.

Raikasta kylmää vettä. Nam. Israelilaiset lähtivät, kun jäin tekemään ateriaa. Katselin tulivuorta, jonka yltä pilvet olivat kaikonneet.

Pian puolestani ohitin israelilaiset, jotka olivat aterioimassa, ja sitten tämän kuumuudessa pullistuneen kuolleen hevosen. Tarina ei kerro miksi näin tapahtui, mutta haju oli paha.

Villarrican kierto kulkee periaatteessa samalla korkeuskäyrällä. Silti korkeusmetrejä kertyy, kun vuorottain laskeudutaan kuivaan joenuomaan ja noustaan ylös. Välistä lasku ja nousu voivat olla liki 100 metriä.

Välillä taas pujahdetaan metsään. Metsälampi. Tätä en odottanut täällä. Tuli Nuuksio mieleen.

Villarrica on purkautunut viimeksi 1964 ja 1971. Uutta rajua purkausta odotetaan, koska se on "myöhässä aikataulusta". Lukuisat laavakentän ylitykset kertovat menneiden purkausten tarinaa. Hauskoja muotoja esiintyy.

Pullapitko.

Koristeltu kaari.

Korvasieni.

Rypytettyä kangasta itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

Puolenkin kilometrin laavakentän ylitys on suunnistuksellisesti hankala juttu, koska edellisten patikoijien jälki ei painu poluksi kovaan alustaan. On seurattava muita merkkejä kuten kivikasoja, joita reitin ylläpitäjät ovat jättäneet.

Selvä tapaus, tuosta välistä kuuluu mennä!

Villarrica hallitsee maastoa pitkälle iltapäivään.

Itään päin jatkuessaan reitti loittoaa vuoresta ja maasto muuttuu.

Jos kuljetaan pieneksi jauhautuneella laavahiekalla, reitti on reunustettu isommilla laavakivillä.

Maaston muodot pyöristyvät.

Tulee mieleen Suomen Lappi.

Eräs yksityiskohta.

Lopulta 10 tunnin patikoinnin jälkeen saavun Estero Aihuelle (estero = puro), johon laitan vihreän telttani muiden joukkoon (sveitsiläisiä, saksalaisia, lisää israelilaisia).

Raskas päivä. Jos olisi ollut aikaa enemmän, ei olisi tarvinnut jatkaa näin pitkälle, sillä tätä ennenkin oli kaksi hyvää leiripaikkaa. Olin kuitenkin budjetoinut tälle vaellukselle vain 2 päivää eikä ollut mahdollista lepäillä.

Heräsin 12.1.2012 kello 4:30. Aamiaistettuani lähdin liikkeelle klo 6:10.

Jänniä puita.

Kyseessä on monkey puzzle tree, jota kasvaa vain Chilen keskiosissa. Pienempänä puu näyttää tältä.

Suurempana sen runko näyttää tältä.

Käpy on pehmeä ja menee rikki puristamalla. Maassa on paljon puolikkaita. Linnut kai avaavat kävyt ja syövät sisuksen.

Isomman joen ylitys (Pichillaneahue).

Sitten reitti yhtyy metsäautotiehen ja jatkuu tylsempänä. Avaria näkymiä ei enää ole. Kuljetaan metsässä laakson pohjalla. Mitenkähän auto tuon sillan ylittää?

Conafin (corporacion nacional forestal) metsänvartioiden talo.

Ja sitten minua harmittaa. Reitti on ollut tähän asti upea, mutta en voi jatkaa sen toista osaa, joka kiertäisi Quetrupillanin tulivuoren. Siihen tarvitaan 2 päivää lisää.

Jatkan alemmas ja päätän reitin uimalla Termas Palguinin kuumissa lähteissä. Ilma +30 astetta, vesi +40 astetta.

Reitti Google Earthissa. Näkymä lännestä. Lähtö vasemmalta.

Reitin loppuosa. Näkymä idästä.

Retken lopetus ei sujunut suunnitelmien mukaan. Paradise Puconin uusseelantilaisen oppaan Davidin piti tulla hakemaan kello 13 Termas Palguinin kuumilta lähteiltä. Odotettuani 25 minuuttia soitatin itselleni taksin ja palasin hostellille. David oli yhtä aikaa nolo ja iloinen nähdessään minut.

Tässä kohtaa on syytä pohtia onko Chile sellainen eteläamerikkailainen mañana-maa kuin esim. Venezuela tai Brasilia, jossa suunnitelmista, joita ei ole rahalla etukäteen sinetöity, on lupa puolin ja toisin vapautua toiselle ilmoittamatta? Näinhän näyttäisi tämän tapauksen perusteella olevan. En kuitenkaan usko siihen, vaan pidän tätä poikkeuksena. Kaikkien muiden kokemusten perusteella Chile on varsin helppo maa turistille. Suunnitelmia voi tehdä ja ne toteutuvat valtaosin kuten on etukäteen toisen osapuolen kanssa sovittu.

Minulla oli kiire jatkobussiin. Ehdin kuin ehdinkin, kun David lähti "paikkaamaan noloa virhettään" ja auttoi lippujen ostamisessa (varsinkin lippu Chilestä Argentiinaan oli byrokraattisen hankala). Matka jatkui Osornoon, jossa olin yön ja sitten seuraavana aamuna kohti Argentiinaa ja Barilochea. Siitä lisää myöhemmin.

Kuvaus virheestä, jonka tein.

Puerto Monttin lähellä on Chiloen saari, jolle Lonely Planet Chile uhraa kokonaisen luvun, 20 sivua. Siellä on paikka nimeltä Chepu, jota kovin ylistetään. Siellä yhtyy kolme murtovesijokea, joita voi killua kajakissa ylös ja alas nousu- ja laskuveden rytmissä. Siellä voi katsoa pingviinejä, kunhan ottaa ensin veneen joen toiselle puolelle. Se oli vuoden 1960 maanjäristyksen keskus (9,6 richterin asteikolla, mitatun historian suurin järistys), minkä voisi yhä havaita murtoveden tasalle ja alle romahtaneena metsänä.

Menin lankaan.

Perille tultuani havaitsin, että opuksen ylistämän ekologisen retkikeskuksen johtaja ja sydän on Fernando, jolla on huonoa kerrottavaa. Sadetta ei ole tullut viikkoihin. Hän ei enää pysty pyörittämään systeemiä ekologisin perustein ja siksi kertoo kaikille älkää tulko.

Sitä paitsi turistit ovat kahjoja ja pingviiniranta tuhoutumassa. Saatuaan Lonely Planetissa huomiota turistit ovat virranneet Chepuun. Paikalliset veneyrittäjät, jotka eivät tiedä pingviinien suojelusta mitään, vievät turisteja rannalle. Turistit juoksevat pingviinien perässä, jotka säikähtävät, häiriintyvät eivätkä pesi.

Muistelin pingviininsuojelua Uudessa Seelannissa. Älä mene lähemmäs kuin 200 metriä. Jos näet pingviinin, istu alas. Muuten pingviini luulee sinua viholliseksi eikä uskalla palata pesälle. Tätä toitotetaan jokaisella pingviinirannalla isoin kyltein.

Fernando on ottanut yhteyttä Lonely Planetiin ja pyytänyt ottamaan nimensä ja kaiken ylistyksen pois. Minulle hänellä on tarjolla korkeintaan telttapaikka ja mahdollisuus kakkia puun juuressa. Vessan vetoon jäljellä oleva sadevesivarasto ei riitä.

Vieressä on joki, josta vettä tietysti saisi, mutta se on suolaista. Niin kauan kuin tilanne on tämä, siinä se on. Jos ei kelpaa, tietä eteenpäin löydät muita camping-alueita, joita on perustettu tänne Lonely Planetin ylistyksen vuoksi. Ne eivät ole ekologisia, siellä on vessat ja suihkut.

Telttapaikka löytyi sitten.

Kuva jokisuistosta.

Päätin pitää välipäivän. Yöllä tuli kaatosade, mutta se ei teltassa haitannut. Palasin pariin kertaan Fernandon putiikkiin, sillä siellä oli tarjolla ekologinen tuulivoimalla toimiva internet. Samalla jutustelin pitkät pätkät oregonilaisten Alisonin + Kayn kanssa ja seuraavana aamuna sveitsiläispariskunnan kanssa, joiden kanssa poistuimme kimppataksilla Chepusta.

Juttelukeskeisen päiväohjelman täydensi Ancudin bussiasemalla kaksi tyttöä, jotka paljastivat itsensä puhumalla toisilleen suomea. Toinen kertoi opiskelevansa Santiago de Chilessä, espanja oli tarttunut hyvin 6 kuukaudessa. Tapaaminen oli lyhyt, sillä jatkobussini saapui ja hyvästelimme.

Mikä oli virhe, jonka tein? Parempi on pysyä vuoristossa. Siellä sielu lepää.

Puyehuen kansallispuistosta ei pääse sujuvasti pois, koska busseja kulkee harvoin. Vanhempi herrasmies näki minut liftaamassa ja kysyi neuvoa mitä täällä voi nähdä. Ilmeni, että hän on Viktor, virolainen.

Liftaus ei toiminut. Kului tunti, kunnes Viktor palasi vesiputouskierrokselta ja otti minut kyytiin. Hänellä oli sama kohde, Osornon tulivuori.

En toki halua pitkästyttää lukijoita, mutta silti on sanottava, että tykkään virolaisista. Viktor laatii vielä 65-vuotiaana Java-ohjelmia Nokian kännyköihin. Juteltiin Neuvostoliiton aikaisesta tietotekniikasta (Itä-Saksassa tehtiin päteviä IBM-mainframe-klooneja) ja Fortran-kielen hienouksista (6-merkkiset muuttujat). Hyvin hauskaa.

Samalla loimme katseemme kaukaisuudessa näkyvään Osornoon.

Osornoa pidetään yleisesti Japanin Fuji-vuoren näköiskopiona.

Kohteemme oli Petrohuen kylä, jossa alkaa Vicente Perez Rosales kansallispuisto. Ensinäkymät turkoosivetiseen Lago Todos Los Santosiin toivat mieleen Uuden Seelannin.

Viktoria kiinnosti laivamatka Isla Margaritalle, minua patikointi, joten tarjosin jätskit ja kiitin kyydistä. Kävin paikallisessa Conafissa (Corporacion Nacional Forestal) laittamassa nimen ja suunnitelmani vihkoon. Sitten pystytin teltan leirintäalueelle, sillä ajatukseni oli lähteä patikoimaan vasta seuraavana aamuna.

Perjantaiaamu 6.1.2012. Lago Todos Los Santosin värejä.

Näkymä Osornolle lähtöpaikasta.

Osorno on yksi Chilen aktiivisimpia tulivuoria, mutta sen lumihuippu ei koskaan sula. Purkaukset näet tapahtuvat reunoilta. Conafin henkilökunta vannotti minua tarkkailemaan vuorta ja raportoimaan, jos näkisin vähänkään höyryä.

Jatkoin kävelyä kohti vuorta.

Kuivuneen joen yli.

Yhä ylemmäs, jolloin metsät loppuivat ja kävelin tasangolla.

Kuvissa näkyviä lumilaikkujen sijainteja on hauska jälkikäteen vertailla, koska niistä näkee, että patikointipolku kiertää vuorta. Huipulle ei ole menemistä ilman sopivia välineitä ja taitoja, joita minulla ei ole.

Näkymä eteenpäin.

Pidin muutamia taukoja. Istuskelin rauhassa nautiskellen siitä, että tässä maastossa ei ollut tuhkaa kuten Puyehuella. Ihania lepohetkiä.

Polun huippukohdassa, 850 metrin nousun jälkeen, on vanha rähjäinen hylätty refugio -- hylätty arvatenkin siksi, että vettä ei ole saatavilla.

Vastaani tuli 20 hengen joukko patikoijia. He olivat lähteneet liikkeelle refugio La Picadalta, vuoren toiselta puolen, jonne pääsee autolla. Refugio La Picada oli kohteeni. Sieltä huippu näkyi näin.

Refugioissa on eroja. Jotkut kuten tämä ovat huipputason kahviloita ja sieltä saa ostaa yön sängyssä peittojen alla. Refugio ei kuitenkaan ollut auki. Kaksi pulmaa: Mistä saan vettä yötä varten? Missä voin nukkua, sillä teltan olin jättänyt turhana taakkana Petrohueen?

Ensin vesi. Paikallinen joenuoma oli kuiva. Huomasin letkun, jota lähdin seuraamaan. Ehkä sen päästä löytyy?

Tuli mieleen sarjakuva Mustan saaren salaisuus, jossa Tintti seuraa maasta löytämäänsä sähköjohtoa löytääkseen rikollisen. Letku jatkui metsään ylämäkeen. Huomasin jakajan ja sen päässä hanan.

Nam, kylmää vettä.

Istuin La Picadan pihaan kokkaamaan. Luin puun alla kirjaa. Maastopyöräilijät ja patikoijat kulkivat ohitseni matkalla vuoripolulle. Läiskin paarmoja, joita täällä on paljon. Liskot juoksentelivat syömään paarmoja maasta. Räystäspääskyt lentelivät ja yksi kolibri käväisi surisemassa.

Kello 19 täytin vesipullot ja nousin polkua takaisin vanhalle refugiolle.

Rakensin pressukankaasta laavun refugioon (Puyehuen tuhkasängyn jäljet näkyvät yhä).

Illan viimeinen katsaus Osornoon.

Hyvää yötä.

Aamulla huomasin majan seinässä lapun, jossa kolme miestä selosti reitin vuorelle. Vaativa nousu, koska rinteen keskelle ovat piirtäneet teltan kuvan.

Palasin alas.

Samassa panoraamassa Lago Todos Los Santos ja Osorno.

Paarmoja väistellen.

Siinäpä se. Alla vielä Google Earth -kuva ja reittini (Petrohue vasemmalla, La Picada oikealla, vanha refugio mutkana korkeimmalla).

Tämän retken jälkeen jatkoin Chiloen saarelle, mutta siitä kerron joskus toiste.

Puyehuen kansallispuiston läpi kulkeva vaellusreitti Anticura-Riñinahue on yksi seitsemästä, jotka olin etukäteen merkannut patikoitavien listalle. Reittikuvaus kuulostaa paperilla hienolta: ylänköreitti vailla isompaa kasvillisuutta, laajat näkymät laaksoihin, matkan varrella kuumia lähteitä, joissa voi pulikoida.

Bussi Puerto Monttista Osornoon, jossa -- kuten kysymällä selvisi --terminaalin vaihto 400 metriä rinkka selässä, josta pikkubussi Anticuraan.

Anticuran Conafissa (Corporacion Nacional Forestal) oli paikalla ikäiseni miesvirkailija, jolta ymmärsin, että jotain on vialla. Keskustelu käytiin espanjaksi toimistossa olevaa kohokarttaa sormilla tökkien. Reitti on suljettu. Seitsemän kuukautta sitten purkautunut Puyehue [Wikipedia-artikkeli] [HS artikkeli 5.6.2011] on hiljattain purkautunut pienemmässä määrin. Purkaus on kuumien lähteiden lähellä, sinne ei ole menemistä.

Ymmärsin, että reitin alun voi kävellä, yöpyä refugiossa (=autiotupa) ja käydä Puyehuen huipulla. Sen jälkeen on palattava takaisin samaa reittiä. Laitoin vihkoon nimeni, kansallisuuden, passin numeron, lähtöajan ja tiedon, että suunnitelmani on tulla huomenna takaisin (jos en tulisi, he tietäisivät, että jokin on vinossa).

Koska en ollut ymmärtänyt kaikkea, kävin tien toisella puolella olevasta majatalosta kysymässä lisätietoja englanniksi mm. arvioidusta reippailun pituudesta. Sain majatalosta mukaani Chilen valtion sponsoroiman ilmaisen hengityssuojan, jota "saattaisin tarvita, jos purkaus taas alkaisi -- eihän sitä koskaan tiedä".

Vielä yksi mutka. Reitin alkuun pääsin kulkemalla valtatietä 2,5 km länteen, sitten oikealle sivutietä ravintolaan, jossa 10 000 peson maksu (~15 euroa) reitille menosta ja taas nimi vihkoon. Samalla kevensin kantamustani, kun jätin turhiksi arvioimani matkatavarat säilöön.

Sitten reitille. Kuuma päivä, 25 astetta lämpöä. Kaikkialla maastossa tuhkaa: maassa, puiden juurilla, rungoissa, lehdillä, kivillä. Mihinkään ei halua istua. Kaikkea kosketusta on vältettävä, koska tuhka pöllähtää esim. rinkan osuessa oksistoon. Yllä olevan kuvan otin laittamalla kameran aidan seipään päälle. Muuten en hennonnut kameraa tuhkaan laskea.

Ai miksen käyttänyt kameran jalustaa? Jalusta oli rinkassa, jota en myöskään hennonnut laskea selästäni tuhkaan. Lepotaukoja pidin rinkka selässä nojaamalla käsillä polviin. No okei, kerran sentään laskin rinkan maahan ja samalla kiinnitin jalustan kameraan.

Reitti oli selvä: rinnettä ylös, usein sadekauden muodostamia purorännejä pitkin. Vettä en reitillä nähnyt muuten kuin yhdessä purossa. En täydentänyt vesivarastoa, sillä refugiolla olisi vettä -- niiden paikat on suunniteltu niin, että vettä on saatavilla.

Reilun kolmen tunnin kuluttua vastaani tuli kaksi ranskalaista. Olin odottanut sitä, sillä olin nähnyt heidän nimet vihkossa. He olivat käyneet Puyehuen huipulla, kurkanneet kraateriin ja nyt matkalla alas. Kovakuntoisia kavereita. Sain heiltä ohjeet mikä on paras reitti huipulle, minkä kuuntelin kohteliaasti, vaikka jo tiesin, etten aio yrittää. Ensimmäisellä patikoinnilla en halua kävellä jalkoja altani.

Saavuin refugiolle 880 metrin nousun jälkeen. Kuvan oikeassa reunassa on Puyehuen huippu -- sinne olisi 800 metrin lisänousu.

Kurkistus tupaan. Laskin rinkan tuhkaiselle penkille. Kaikkialla tuhkaa.

Rähjäisissä sängyissä tuhkaa.

1-2 millimetriä.

Löysin tuhkan peittämän harjan. Kopistelin sen tuvan ulkopuolella seinään, jotta tuhka irtoaisi. Harjasin melko puhtaaksi kaksi penkkiä, pöydän kulman ja kaksi naulakkoa. Enempää en viitsinyt, koska tuhka pöllysi.

Vettä oli jäljellä puoli litraa, liian vähän. Otin tuvasta 5 litran astian, jonka täytin purossa tuhkanruskealla vedellä.

Palasin tuvalle. Ilman vettä ei ihminen pärjää. Otin rinkasta paidan ja käytin sitä suodattimena, kun kaadoin tuhkaveden astiaan. Tuhka oli niin hienojakoista, että paita säilyi valkoisena, kaikki valui kankaan läpi. Hyvä on, maistoin tuhkavettä. Aivan hyvää, hampaissa vain ratisi.

Väliin kuva jaloistani.

En ollut tuvan ainoa asukas.

Kun olin syömässä, yllätyin kopinasta tuvan ulkopuolella. Mike Kaliforniasta astui seurakseni. Hän kertoi olevansa valokuvaaja, syövänsä hiukan ja sitten jatkavansa huipulle, jonne aikoi pystyttää teltan. Aamuyöllä hän aikoo kuvata käynnissä olevaa purkauksen punahehkuisia laavan värejä.

Mike oli superystävällinen. Kun hän näki purosta tuomani tuhkaveden, hän sanoi, että hänellä on reilusti vettä, joten voisin ottaa sen verran kuin tarvitsen.

Otin kuvan, kun Mike lähti kohti huippua lamppu otsalla tanner pöllyten.

En tavannut Mikea sittemmin. Tosi kokenut eräkettu hän on, sillä viimeiset puolitoista tuntia hän on joutunut kävelemään kuutamossa otsalampun valossa.

Ilta saapui. Nousin lähimmälle mäelle, josta kuvasin näkymän Puyehue-järvelle.

Liitän myös kuvaparin iltakuva-aamukuva (vasemmalla Putiagudo, oikealla Osorno).

Nukkumaan kävin ehjimpään toisen kerroksen sänkyyn. Levitin sen päälle pressukankaan, jota onnekseni kannan aina mukana. Sen päälle kävin makuupussiin hengityssuoja naamallani. Nukahdin kuunnellessani pääskysten kimitystä ja liskojen rapinaa.

Tähän väliin huomio, että olisin hyvin voinut nukkua ilmankin hengityssuojaa. Järkeilin kuitenkin, että jos yöllä alkaa tuulla, niin koko maja alkaa pöllytä, jolloin suojasta on hyötyä. Ei onneksi alkanut.

Nukuin hyvin. Aamulla nouseva aurinko värjäsi tuhkaisen pihan melkein talvimaisemaksi.

Vuoren takana tapahtuva purkaus näkyi ohuena savupatsaana.

Ihmetellä täytyy miten eläimet silti täällä pärjäävät. Paikallisia räystäspääskyjä oli kymmeniä kuten myös kahta tyyppiä rastaslintuja.

Aloin laskeutua alas harmaaseen metsään.

Tallaantuu se polku tuhkaankin.

Jotain vihreääkin jo on. Luonnon uusiutumiskyvyssä on ihmeellinen voima (en ole korjannut alla olevaan kuvaan värejä -- jos korjaisin, olisivat kukat vielä kirkkaampia).

Taas alhaalla. Tuhkanharmaan Golgol-joen ylitys. Musta viiva mäen päällä osoittaa kohdan, jossa refugio sijaitsee. Sen takana tulivuoren huippu.

Merkitsin itseni takaisin palanneeksi molempiin vihkoihin, joihin olin nimeni jättänyt.

On Anticurassa muutakin, josta kaksi kuvaa. Paikallinen soma vesiputous.

Putouksen alapuolisen köysisillan ylitettyään voi nousta 180 metriä vastarinteeseen, josta näkyy Puyehue-tulivuori näin hyvin.

Google Earth -kuva reitistä.

Näin päättyi patikointini Puyehuen kansallispuistossa kaksi päivää etuajassa. Söin paikallisessa ravintolassa täkäläisittäin hyvin (kaksi burgeria), vaihdoin paidan ja ryhdyin liftaamaan kohti seuraavaa retkikohdetta, sillä Anticuraan tulee niin harvoin busseja.

Miten siinä kävi, siitä kerron seuraavassa postauksessa.

Maanantai 2.1.2012, Puerto Montt, Chile. Täällä ollaan. Tarkoitus on patikoida Andeilla eri paikoissa helmikuun alkuun asti ja jos samalla ymmärtää ja oppii jotain elämästä täällä, hyvä.

Hostellin nimi on Vista La Mar, näkymä merelle. Nimi oli enne.

Chile on kapea maa ja Andit ovat lähellä joka paikassa. Niin kuin tuonkin kuvan taustalla.

En ole vielä lähtenyt minnekään, vaan selvitän asioita. Paikallisesta Conaf-toimistosta (Corporacion Nacional Forestal) hain kansallispuistojen esitteitä. Paljon lisätietoa ei sieltä irronnut, kun unohdin ottaa sanakirjan kotoa eikä leidi puhunut englantia. Uskon kuitenkin, että erityisiä lupia tai ennakkovarauksia ei tarvita sen kun kävelee kansallispuistoon virallisen sisäänkäynnin kautta.

Paikallinen ruokakauppa on aina elämys ja menee toista tuntia, kun arvailee mikä olisi mahdollista retkiruokaa. Säilykepuolelle menee. Puuroa löysin myös.

Rautakaupasta löysin retkikaasua, niin tein äsken ensimmäisen koekokkauksen kaupasta ostamieni koeruokien kera. Suuntasin turisti-infosta saamani kartan perusteella ylös mäkeä kohti aluetta, joka on kartassa vihreä. Arvelin, että siellä on puisto. Ei ollut. Siellä oli hiekkateitä ja taloja.

Istuin pientareelle kuin maankiertäjä ja katselin alas laaksoon. Avasin säilykepurkin, kaadoin sisällön kattilaan, lämmitin sen keittimellä ja söin. Sitten tein vähän puuroa ja keitin kaakaota, sillä sitäkin olin ostanut. Muutama ihminen käveli takaani ja koira haukkui. Muuten minua ei häiritty. Vatsa tuli täyteen.

Mitä muuta? Puerto Montt on joskus ollut hieno kaupunki.

.. mutta kovin uudenaikainen se ei ole. Sähköjohdot kulkevat ilmassa. Valtaosa rakennuksista on puuta, yksityiskohtiakin on.

.. mutta maali ja kunnossapito on unohtunut. Yllä oleva kuva kertoo yleisilmeen eikä ole se ainoa rähjäinen talo, jonka kuvasin teitä hämätäkseni.

Toinen vanhanaikainen piirre..

.. on se, että valtaosa kylteistä on käsin piirretty eikä tietokoneella. Siksi yllä olevan kuvan kirjaimien välistykset mättävät (SER VIR) ja taiteilijan apuviivat näkyvät. Toinen esimerkkikyltti, lähikuva.

Kadut ovat betonia ja mäkisiä. Pallo meinaa karata.

Pienen paikallisretkenkin tein. Kaveriksi lähti itävalatalainen bussikuski Hans, joka jo esiintyy 5 kuvaa sitten risteyksen keskellä. Mihin menimme? Odottakaas. Käveltiin rantabulevardia pitkin.

Kuvan taustalla oleva viheralue on saari. Sinne pääsee veneellä.

Kun toisella puolen kipuaa mäen päälle, näkyy siellä kirkko ja kaukaisuudessa kaksi lumihuippuista tulivuorta: Osorno ja Calbuco.

Lähempänä mäen reunaa, näkymä satamaan.

Tiukempi näkymä. Niin, ei Puerto Montt ole mikään turistikaupunki, vaan teollisuuskaupunki.

Mäkeä alas eri reittiä.

Minulla on ennakkovaraus tähän hostelliin vielä kahdeksi yöksi. Siihen mennessä pitäisi tietää tarpeeksi, jotta lähden muualle.

Kävin joulukuun alussa eräässä taidenäyttelyssä Jaakko Mäkikylän ja Janne Janhusen kutsusta. (Kenen näyttely? Lisään linkin, kunhan joku kertoo?)

Jaakko Mäkikylä inspiroitui sittemmin matkimaan näyttelyn ideaa kuvaten jouluvaloja parvekkeella. Esimerkki alla ja linkki kaikkiin Jaakon kuviin tässä.

Lupasin tehdä vastaiskun. Tapaninpäivänä 2011 menin Nuuksioon.

Yksi

Kaksi

Kolme

Neljä

Jos haluatte tietää mitä kuvat esittävät: 1 = Veden väreilyä Sulalammen pinnassa. 2 = Metsään jatkuva oja. 3 = Sammalten reunustama oja. 4 = Rahkasammalta Pienellä Sikalammella.

Päivästä tuli lopulta aurinkoinen eikä kuvaaminen enää käynyt päinsä (näissä kuvissa hämäryys auttaa, koska valotusaika pitenee).

Muuten tapaninpäivä oli myrskyisä. Autoin raahaamaan aamubussin tielle kaatuneen puun syrjään. Näin metsässä kahden 20-metrisen puun katkeavan (en ole ennen nähnyt tuoreeltaan puun katkeamista, niinpä menin koettamaan onko katkeamiskohta lämmin -- mistä senkin sain päähäni, en tiedä -- ei ollut lämmin).

Evästelin aurinkoisella Hyppykalliolla, josta aukeavasta näkymästä ei uskoisi, että on talvi.

Ei hemmetti, seuraavan kerran haluan tulla Nuuksioon suksilla.