Viikonloppuna 12.-13.5.2012 en ehtinyt kuin pienelle Nuuksio-retkelle. Silti itseni kannalta merkittävälle, sillä liitin melottujen lampien / järvien joukkoon 6 uutta -- niistä useimmat olin aiemmin katsonut niin pieniksi, etten ollut vaivautunut.

Lauantaibussilla myöhään Pirttimäkeen ja kävely Sulalammelle (=Sultingsträsk, sen meloin jo 19.-21.8.2012 retkellä). Kun laavu oli varattu, pystytin teltan ja kävin nukkumaan klo 23:30.

Sunnuntai 13.5.2012. Kello 7 pumppaan kanoottia Lintulammella (järvi nro 89).

80-metrisessä Lintulammessa on yksi turvesaari, jossa saattaisi pesiä vaikkapa kaakkuri. En kuitenkaan nähnyt siellä muuta lintua kuin yhden telkän.

Hyvämuistiset muistanevat, että yritin meloa Lintulampea jo itsenäisyyspäivänä 2011. Lampi oli kuitenkin mennyt jäähän ja pakkasessa hajotin melan.

Veto metsän läpi Malmilammelle (nro 90), jossa oli useampikin turvesaari.

90-metrinen Malmilampi on vieressä olevan leveän ulkoiluhiekkatien takia Lintulampea rauhattomampi.

Tämän jäkeen alkoi pitkä vetotaival.

Vedin hiekkatietä ja osin metsän läpi kanootin takaisin Sulalammelle, jossa heitin repun kanoottiin ja vedin edelleen Sikalammille. Alla isompi eli eteläinen Sikalampi (nro 91), halkaisijaltaan 130 metriä.

Pienempi 70-metrinen pohjoinen Sikalampi (nro 92) kuulostaa nimenä mitättömältä, mutta innostuin viipymään siellä 20 minuuttia.

Nuo kolme pyöreää kiveä ovat kallionhalkeaman päällä.

Halkeama muodostaa 50 senttiä leveän kurun, jonka läpi voi pujottautua.

Läpikulku on itse asiassa oikopolku, sillä kallion edessä on upottavaa suota ja kurun takana pystykallio, jonka päälle päästäkseen on kierrettävä 50 metriä.

Pienen Sikalammen munakivet ja kuru. Hauska löytö.

Tämän jälkeen kanoottia tielle vetäessä pohja tarttui johonkin kiveen ja puhkesi.

Hemmetti. Toinen kerta. Käytin näet poikkeuksellisesti samaa paikattua kanoottia, joka puhkesi jo viime vuonna Nuuksiossa. Nyt meni siltä puolelta, jossa ei paikkaa vielä ollut. En jaksanut paikata, vaan kun olin juuri ostanut ihmekeksinnön eli ns. gorillateippiä, käänsin kanootin ympäri ja liimasin päälle pelkän teipin kokeillakseni onnistuuko näin yksinkertainen temppu.

Pumppasin kanootin puolitäyteen ja jatkoin retkeä. Vedin kanootin pyörien varassa nimettömälle 40-metriselle hiekkakuoppalammelle (nro 93).

Meloin sen ympäri ja teippi kesti.

Vedin edelleen Hauklammelle (nro 94) = eri Hauklampi kuin Luukin pohjoispuolella. Tällä Hauklammella on useita mökkejä ja lammen pohjoispää partiolaislippukunnan omistama. Meloin rantoja pitkin 1,3 km.

Teippi kesti yhä. Seurasi 550 metrin metsäveto Kattilajärvelle. Vedin kanoottia toisinpäin, jotten rasittaisi teippikohtaa.

Kattilajärven meloin jo heinäkuun 2011 retkellä. Nyt vain läpäisin sen ja jatkoin 70-metrisen kannaksen poikki Vääräjärvelle, jonka eteläpäässä on komeat kalliot.

Tänne retki loppui, sillä 13.5.2012 oli äitienpäivä. Äitienpäivälounas oli sovittu siskon perheen + äidin kanssa kauniille Vääräjärven nuotiopaikalle, jonne ennätin parahiksi.

En yleensä tapaa mainostaa tuotteita, mutta kun jokin niin yksinkertainen juttu kuin gorillateippi hätäpaikkaa ison kanootin, olen tyytyväinen.

Vääräjärven pohjoisnurkan tunnelmapala.

12 km kanootin raahausta ja 6 km melontaa. Nuuksion kierrettyjen järvien / lampien luku on nyt 94. Siinä tärkeimmät. :)

Annoin haastattelun Espoo-lehteen 2/2012.

Artikkeli "Vedet kutsuvat" kertoo Espoon vesistöistä monesta vinkkelistä: Nuuksion järvet, joet, meri, virkistyskäyttö, melonta, linnut, valokuvaus, yritysten ohjelmapalvelut jne. Esiinnyin siinä vesiretkeilyn asiantuntijana.

Espoo-lehti kolahtaa jokaiseen espoolaiseen kotiin. Se on kaupungin tuottama lehti suomeksi, englanniksi ja osin ruotsiksi. Enpä ole monesti lukenut itsestäni englannin kielellä.

Lehden nettiversio on tarjolla suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.

Nuuksion kansallispuisto on vedenjakajalla, niinpä sieltä voi meloa useita reittejä merelle. Suorin reitti on Brobackanjoen-Mankinjoen kautta, jonka reitin olen kuvannut täällä. Tällä kertaa tutkin pohjoisen reitin (alla olevassa kuvassa violetti) Lepsämänjoen kautta Vantaanjokeen.

Pääsin lauantaina 5.5.2012 kahdella Espoon paikallisbussilla (43 ja 86) Bodominjärven pohjoisnurkkaan, josta lähdin klo 7 vetämään kanoottipakettia kohti Velskolan Pitkäjärveä.

En päässyt pitkällekään, kun huomasin tien vasemmalla puolella pienen 60-metrisen lammen, jolle kartta ei anna nimeä. Pysähdyin, rakensin kanootin ja meloin sen ympäri tuplasti.

Noustuani ylös kiinnitin kärryt kanoottiin ja vedin sen Velskolan Pitkäjärvelle.

Velskolan Pitkäjärvi on yksi monista Vantaanjoen vesistön latvajärvistä. Melottuani sen pohjoisosaan, kärräsin kanootin järven matalaksi tietämäni pohjoisnurkan ohi Raasillanojalle.

Oja oli täynnä kaislaa, jossa pystyi melomaan 10 metriä minuutissa -- ei onnistu näin. Vedin kanoottia pellolla 200 metriä, kunnes toinen oja yhtyi Raasillanojaan. Vesimäärä tuplaantui. Tuo toinen oja toi vedet Orajärvestä, Urjasta, Kattilajärvestä ja Vääräjärvestä.

Joessa oli yhä kaislaa, mutta kasvanut vesimäärä oli kaatanut sen lakoon virran suuntaan, jonka päällä pystyi melomaan. Pusikon ohitus.

Paikallisasukkaan tekemän sillan ohitus.

Vanhan Takkulantien sillan alitus = 1,5 metriä leveyttä.

Joki juoksi metsän läpi, jossa oli miellyttävän vähän jokeen kaatuneita puita. Yksi puoli metriä laskeva koski kahden pystykallion välissä oli pienellä tavalla upea. Paljon helpommin tämä sujuu kuin kuvittelin.

Uudet purot yhtyivät Raasillanojaan. Vesi lisääntyi ja pian pellolle tultuaan oja näytti jo enemmän joelta kuin ojalta (kuvassa oikealla kanootin vieressä hevosen kallo).

Vihdintien alitettuaan Raasillanojan nimi muuttuu Lakistonjoeksi. Seurasi metsäisempiä pätkiä, jossa muutamat yksittäiset kaatuneet puut pystyi ohittamaan tai ylittämään nopeasti. Metsässä oli pieni mutkan tekevä koski, jonka tarkistin etukäteen. Sitten kiinnitin kameran melontaliiveihin ja laskin sen.

Filmissä sanon alussa perse, kun kanootti kiilautuu kaatuneen puun oksan alle. Sen jälkeen pyydän voimasanaa anteeksi ja ähellän. Kamera heiluu, seilaa. Filmi on siis aivan huono, mutta tuollaista tuo meininki on. Tämä dramaattinen filmi loppuu, kun vahingossa sohaisen nauhoituksen poikki.

Tein toisenkin filmin näillä paikkeilla. Reino villisikaan jo tutustuittekin Latvian Gaujajoki 2012 -tarinassani. Tässä Reino villisian seikkailu 2.

Aterioitsin ja totesin, että tämä menee vauhdikkaasti. Niinpä päätin tehdä sivuhypyn lähellä oleville muille Nuuksion lammille ja järville, jotka ovat jääneet aiemmin melomatta. Liitän alle kartan, josta selviää melomani lisäjärvet.

Lullampi. Pieni soinen 120-metrinen lampi tien vieressä. Paljon sammakkoja, rannoilla upottavaa rahkasammalta.

Seuraava lampi vaati päättäväisyyttä. 45 metrin mäki ei kuulosta isolta, mutta se on sama kuin 15-kerroksinen talo, jonka katolla on järvi, hissiä ei saa käyttää ja portaikko on täynnä puita, sammalta, kiveä ja kallioita. Niin kuitenkin vedin 25 kilon kanootin talon katolle. Tuli hiki.

Tällaisen suolammen takiako tänne tulin?

GPS-paikantimeen tallentunut järven väärä muoto paljasti, että tämä ei ollut se, joka on kartalla. Piti siis mennä vielä hiukan kauemmas, kunnes löysin oikean. No niin.

Tälle 100-metriselle järvelle kartta ei tiedä nimeä.

Lähdin seuraamaan laskuojaa, jota pitkin pääsin Tuhkuri-nimiselle järvelle, joka on tällä retkellä melomistani järvistä suurin, ympäri melontaa 2 km.

Heitin pyörät kanootin alle ja vedin sen tietä pitkin takaisin Lakistonjoelle, jotta pääsin jatkamaan varsinaista retkeä kohti Vantaanjokea.

Jossain vaiheessa joki siirtyi Lakiston golfkentälle, jossa kanoottia piti autella siltojen yli.

Jotta golfkentän vesiesteissä olisi vettä ympäri vuoden, joki on padottu altaaksi. Altaan jälkeen on tietysti koski.

Kiersin kosken. Myöhemmin on vielä toinen allas, jonka jälkeen Lakistonjoki (vasemmalla) yhtyy Lepsämänjokeen (tulee keskeltä ja jatkaa oikealle).

Lepsämänjoessa ei ollut samaa yllätyksellisyyttä mitä Raasillanojalla ja Lakistonjoessa. Tavallinen pienehkö kevätjoki maalaismaisemassa, jossa huipputulva on jo ohi. Erästä kaatunutta puukasaa ohittaessani nousi taivaalle satoja kyyhkyjä.

Mukava pieni laskukelpoinen koski Lepsämänjoessa.

Lapsia kalassa (+edessä ylitettävä tukos).

Esteiden ylitykset on välillä tehtävä akrobaattisesti puiden yli, koska rannat ovat jyrkät ja mutaiset.

Jääköön alla oleva viimeiseksi Lepsämänjoen kuvaksi.

Kokonaisuudessaan meloin Lepsämänjoen 17 km pätkän keskivauhdilla 4,9 km/h eli aivan hyvin, vaikka jotkut esteet hidastivat. Toukokuun alussa melottavaksi kevätjoeksi Lepsämänjokea voi suositella, sillä verrattuna esim. Tuusulanjokeen siinä on vähemmän esteitä.

Yhteensä 13 tuntia liikkeessä, jossa ajassa 36 km melontaa ja 6 km kanootin raahausta. Kierrettyjen Nuuksion järvien määrä nousi 88:aan. Kertakaikkiaan hieno retki, joka oli ollut mielessäni puoli vuotta ja nyt sen tein. :)

Perinteinen Avokanoottiyhdistyksen Baltia-vappuretki 2012 tehtiin toistamiseen Latvian Gaujajoelle (vuoden 2011 Gauja-retkikertomus tässä). Gaujan yläjuoksua Sinolen kylästä alas Valmieraan olivat minun lisäksi tutkimassa Jyrki Uotila, Tuomas Tuomi ja Tiina Kujansuu.

Logistiikkaa helpotti Valmierassa toimiva Baili camping, jonne ajoimme nukkumaan päivää ennen aloitusta. Monipuolista Baili campingia voi suositella, sillä se paitsi majoittaa mökkiin myös hoitaa melontakuljetukset, vuokraa kanootit ja toimii talvella laskettelukeskuksena.

Mäen alaisessa lammessa majailee majava.

.. joka säikähtää, jos heilauttaa kättä.

Perjantai 27.4.2012. Karhumainen johtaja Valdis sitoo kanootit peräkärryyn.

Lähtö Sinolen sillan yläpuolelta.

Alussa on monta kilometriä pitkiä virtapaikkoja, kanootti rullaa ihanasti.

5 km jälkeen pienen kynnyksen ohitus.

.. vaikka olisi sen voinut laskeakin kuten teki Tuomas.

Kevät on aikainen Baltiassakin. Koivuissa vasta silmut.

.. jalopuissa ei silmujakaan. Pienen kylän ohitus.

48 km jälkeen majoituimme joen laitaan.

Lauantai 28.4.2012. Leirin paikan olisi voinut valita paremminkin. Tuomas meloo joen toiselle puolelle aurinkoon lämmittelemään, kun muut pakkaavat varjossa.

Keväinen joki.

Jatkuva tasainen virta.

Sommittelua virrassa.

Maatauko Gaujienan kylässä. Kävin ostamassa jäätelöt. Latvian sana veikals = kauppa.

Taloja.

Vanhempia taloja.

Kun tulimme Mustjoen haaraan, tästä eteenpäin joki oli minulle tuttu. Meloimme Mustjokea 2 km vastavirtaan Latviasta Viroon, jotta pääsimme näkötornille.

Avarat näkymät.

Tornin alla on kulttuurihistoriallinen retkikohde = tietoa Mustjoen historiasta. Tuomas testaa keinua.

Yksinäinen kalastaja Mustjoella.

Mustjoen tulva näkyy joella. Veden ympäröimä tammi.

Lauantaina yhteensä 45 km. Gauja (virolaisittain Koiva) on tässä rajajoki. Majoituimme Viron puolelle.

Sunnuntai 29.4.2012. Jyrki kertoi yöllä klo 3-4 kuulleensa villisian telttansa vieressä. Mitä muuta se "röhkintä" voisi olla? Siitä puhuttiin tovi, mutta mitään merkkejä ei maastossa näkynyt.

Lähtö jyrkästä rinteestä joelle.

Kalastajia näkyi pitkin matkaa.

Minä: Huomaatteko, että tässä ei virtaa ollenkaan?

Tiina: Juu, entä sitten? Ei saa keskeyttää, kun keskustelemme Jyrkin kanssa aiheesta X.

.. kuluu minuutti ..

Minä: Eikös olekin tutun näköinen silta?

Jyrki: Jaa, mentiinkö me tuon ali vasta äsken?

Minä: Olet oikeilla jäljillä.

.. kuluu 10 sekuntia ..

Tiina: Siis mitä ihmettä, onko me menty ympyrä? (Tarkistaa GPS-paikantimesta.) Ei voi olla.

Jyrki: Eli tämä onkin saari?

Minä: Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että melotaan extraa.

Rento ruokatauko.

Maastosta löytyy jotain.

Tämä afrikkalaisvaikutteisesti koristautunut ludelaji parittelee liittämällä peräpäänsä yhteen.

Mikä laji? Tietääkö joku tarkemmin?

Päivitys 10.5.2012: Kyseessä on tulilude, joka esiintyy harvinaisena Suomessakin.

Poseerausta joella. Hiekkakivitörmässä törmäpääskyn pesiä.

Sunnuntaina 47 km. Pystytimme teltat kolmanneksi yöksi nätille paikalle.

Maanantai 30.4.2012. Aamuverryttelyä, kuvassa minä.

Vedin aamujumpan kuten aiempina aamuina. Tällä kertaa selostin:

Tervetuloa aamujumppaan. Tänään joukkoomme on liittynyt viides jäsen, Reino. (Puristin Reinon kupeita, jolloin se sanoi röh röh.) Reino on villisika. (Asetin Reinon varustesäkin päälle katsomaan meitä.) Aloitetaan hartioiden levyisellä haara-asennolla...

Jumpan jälkeen kaikki halusivat tutustua Reinoon. Varsinkin Jyrki, joka oli kuullut villisian röhkintää telttansa ulkopuolella toissa yönä. Oikeasti se oli ollut Reino, tai siis minä hiiviskelemässä. Jyrki oli pettynyt, koska olisi halunnut pitää mielikuvan, että aito villisika oli lähestynyt häntä.

Jos tekin haluatte tutustua Reinoon, olen tehnyt siitä pienen videon (alla).

Viimeisen päivän antia. Saareen ajautunut puukasa.

Jäätelön haku Strencin kaupungin kaupasta. Kuvassa Tuomas.

Sää on vapun aatolle käsittämättömän lämmin, +23 astetta.

Strencin kaupungin jälkeen on 3 km kiivaampaa virtaa, osin helppoa I-luokan koskea. Sitten jossain vaiheessa Gaujajoen mutka, se kaikkein komein.

Vertailuksi sama paikka vuonna 2011 (ylempi kuva aamupäivällä, alempi iltapäivällä).

Kahvitauko.

Hitto, kun näitä jänniä hyönteisiä ei tunne. Hyvin graafinen ilmestys. Pituus päästä häntään ~4 cm. Tunteeko joku muu?

Päivitys 10.5.2012: Kyseessä on jokin vesiskorpionilaji, jonka takaruumiin uloke ei ole metsästyspiikki vaan hengitysputki.

Reitin lopussa on Valmieran koskipujottelurata, jonka laskimme läpi vaivatta.

Maanantain melonta 43 km. Loppukuva Valmierassa. Odotamme tuossa kyytiä takaisin leirintäalueelle.

Neljässä päivässä 183 km kuulostaa paljolta, mutta oli leppoisa. Virtaus auttaa. Meloimme kunakin päivänä noin 6 tuntia keskivauhdin ollessa 8,1 km/h. Pidimme joka päivä reilut ruoka- ja kahvitauot. Ilman virtaa olisimme samassa ajassa päässeet vain 120 km.

Pienenä miinuksena voi mainita Gaujan yläosan maisemien yksitoikkoisuuden. Vahvan virran huuma on kiva, mutta meloja kaipaa myös vaihtelua.

Baili campingin johtaja Valdis antoi meille esitteitä muista paikallisista joista (kaikki sopivat aloittelijoille):

• Gaujan alaosa Valmierasta merelle -- sen olen melonut 2003, tosin vain Siguldaan asti, voin suositella, kauniita keltaisia hiekkakivikanjoneita.
• Salaca -- sen meloin 2009 ja on kaikista näkemistäni Baltian joista kaunein, punasävyisiä  hiekkakivikanjoneita ja pieniä kaupunkeja, joista voi ostaa jäätelöä. Timo Ripatti on kirjannut muistonsa Salacan retkestämme tänne.
• Ruja -- tämä 78 km pitkä joki on minulle uusi (se laskee pohjoisesta Burtnieks-järveen, josta Salaca alkaa). Ruja menee tulevien vuosien listalle.

Hauska retki jälleen. Jos jokin yllä mainittu joki kiinnostaa, anna kuulua.

Jatkoin Sorlampi-sarjaa. Kevätkuva!

Kevät 21.4.2012

Talvi 20.11.2010

Syksy 24.10.2010

Loppukesä 21.8.2011

Kun kuvia vertaa, olen laittanut kameran tällä kertaa väärälle kivelle. Harmi.

Lammen iltatunnelma luonnonäänineen oli upea. Kymmenkunta mustarastasta kilpaili lauluillaan herkeämättä. Tätä se kevät on, lintu etsii lintua. Lämpöä lammen itärannalla riitti auringon laskuun asti.

Aamulla lammen ranta oli mennyt jäähän.

Muitakin järviä katselin. Jäässä oli Nuuksion Pitkäjärvi, kun taas Bodom oli liki jäätön. Maaston korkeimmilla kohdilla ja lampien itärannoilla lunta ei ole, mutta metsäpoluilla ja hiihtoladuilla on.

Laitan nämä muistiin, jotten toiste ottaisi polkupyörää Nuuksion metsiin huhtikuussa. :)

Vantaanjoki päästä päähän -tulvamelontaretki tehtiin kolmatta kertaa --tällä kertaa sen kutsun perusteella, jonka olin tehnyt Avokanoottiyhdistyksen foorumilla.

• Vuonna 2010 meloin reitin yksin (virtaama Myllymäen pisteessä 95 m3/s)
• Vuonna 2011 meloin Mikan ja Tuomaksen kanssa (virtaama 65 m3/s)
• Vuonna 2012 melojia oli seitsemän, mukana myös Tiina, Henrik, Jyrki, Marko (virtaama 80 m3/s)

Yllä oleva Riihimäen lähtökuva tuo hämärästi mieleen Hieronymus Boschin maalaukset, jossa koko kuva-ala on täytetty erilaisella toiminnalla, tarkoitan vaikkapa tätä maalausta leikkivistä lapsista.

Kanooteista kolme oli ilmatäytteisiä, yksi koottava ja kaksi kovapintaista. Vain yksi henkilöauto tarvittiin kuljetuksiin, muut tulivat Riihimäelle junalla purettavine kanootteineen. Yhteensä viisi yksikköä sekä kaksikko, jota meloin perämiehenä.

Vettä oli silmin nähden paljon. 200 metrin jälkeen tuli eteen ensimmäinen pulma. Mahtuuko siltarummusta läpi?

Osa mahtui, osa kantoi yli.

Seuraavaa siltarumpua ei voinut kiertää: putki johtaa Riihimäen sahan aidatulle alueelle. Pakko on mennä läpi, jos ei halua nostaa kanoottia aidan yli tai raahata tehdasalueen ympäri (kuva Henrik Palmén, itse olen vielä putken sisällä).

Viimeisenä putken läpäisee Tuomas.

Katsoin jälkikäteen netistä, että sahan kohdalla (Paloheimon mittauspiste) veden korkeus 14.4.2012 oli suurempi kuin koskaan: 87,18 metriä meren pinnan yläpuolella (sininen käyrä).

Kaavion harmaa alue näyttää aiemman kaikkien aikojen ennätyshuipun. Ei ihme, jos oli ahdasta!

Tuo oli lyhyesti kirjoitettu mutta ensimmäiset sadat metrit veivät yli puoli tuntia. Seuraava haaste oli laskea tehdasrakennuksen alla sijaitseva pieni koski. Kaikki pääsivät läpi turvallisesti.

Ohitettuamme peltoja, metsiä, soita ja Arolammin (Vantaanjoen pääuoman suurimman järven), nousimme reilun kahden tunnin jälkeen tarkistamaan millainen on Hyvinkään golfkentän koski.

Hyvin sen laskisi, mutta tuon kaatuneen puun takia ei. Niin raahasimme kanootit ohi.

Kotoisa lounaspaikka löytyi kosken vierestä Hyvinkään kotiseutuyhdistyksen taloryhmän pihasta.

Ilma oli +3 astetta, satoi kevyesti. Hyvä oli saada lämmintä ruokaa vatsaan. Hyvinkään jälkeen laskimme joitakin pieniä koskia. Minä ja etumelojani Marko useimmiten muiden edellä, sillä tunnen reitin parhaiten. Yksi meistä joutui uimasilleen eräässä helpossa koskessa. Kuivapuku päällä tilanne ei ollut paha, vaatteita ei tarvinnut vaihtaa, joten matka jatkui kanootin tyhjennyksen ja tavaroiden keräilyn jälkeen.

Iltaa kohti ilma kylmeni ja sade muuttui rännäksi. Varpaita paleli. Nukarinkoskelle ehdittyämme päätin (päätimme), että 36 km riittää tältä päivältä, vaikka tavoite oli 6 km pitemmällä. Majoituimme Nukarinkosken laavuun.

Mukana oli myös Mikan telttakota ja vastahankittu kokoonpantava titaaninen kamiina. Titaanipiipun kimpparullaus.

Kamiina kodassa.

Sinne keräännyimme pian kaikki lämpöä palvomaan. Ruoka valmistui ja vesi keittyi kamiinan päällä.

Osa nukkui kodassa, osa laavulla. Aamulla kodan purku.

.. ja 2 kg kamiinan purku kuljetuskuntoon.

Mahtava vekotin!

Vantaanjoella on 3 koskea, jotka ovat avokanoottimelojalle liian vaativia. Kuva ilmaisee miksi Nukarinkoski kierretään.

Vuoden 2011 retkellä Tuomaksen melontaliivi tarttui alla olevan sillan ulokkeeseen, jolloin kanootti kaatui. Tällä kertaa siltaa tiedettiin varoa.

Mitä hemmettiä? (Kuva Henrik Palmén.)

Hirttäytynyt närhi.

Ilkeä näky.

Jos nyt vaikka joku kalastaja lukee tämän, kannattaisi nähdä enemmän vaivaa sen puuhun tarttuneen vieheen pois keräämiseksi, jottei mikään lintu luule sitä hyönteiseksi.

Pian saavuimme Linnanojan laavulle, jonne meidän piti saapua jo eilen.

Puusee on ja puuvaja tarkastetaan. Täällä on polttopuuta enemmän kuin Nukarinkoskella, vaikkei täälläkään paljon. Minun makuuni tämä on parempi kuin Nukarinkosken laavu, vaikka toiset tykkäsivät, että Nukarinkosken pauhu oli hieno.

Sunnuntain sää on ennusteiden mukainen. Aurinkoa.

Vaikka melotaan ruuhka-Suomessa, Vantaanjoella on omat nastat maisemansa, jonka takia siitä nauttii. Milloin Vantaanjoki on parhaimmillaan? Tietysti keväällä, kun joki tulvii. Silloin vesi on korkealla ja maisemat näkyvät -- ei tarvitse meloa jokirännin pohjalla.

Kohti Myllykoskea. (Kuva Henrik Palmén.)

Yllä oleva kuva on ainoa, jossa näkyy koko kaksikkomme. Yksi meistä kaatui tuon helpon kosken. Syy oli kahden kanootin kosketus/törmäys koskessa -- siis vahinko, jollaista ei saisi tapahtua, sillä kosket kuuluu laskea peräkkäin, ei rinnakkain. Eipä siinä kuinkaan käynyt, kun melojalla oli kuivapuku ja matka jatkui kanootin tyhjennyksen jälkeen.

(Itse en kuivapukua käytä, mistä saan toisinaan moitteita muilta melojilta, kun kuitenkin melon kylmissä keleissä. Se kuitenkin tekee minut varovaisemmaksi. Jos on kylmä sää, en riskeeraa mitään -- mikä ei silti tarkoita, ettenkö voi joskus tehdä virhettä ja kaatua kylmään veteen. Sitä varten minulla on aina vaihtovaatteet mukana niin kuin toki kaikilla muillakin.)

Yhden kaatuneen puun ohituksen jälkeen saavuimme Myllykoskelle, jonka ohituksessa ei tarvinnut laittaa pyöriä kanootin alle.

Alta näkynee miksi Myllykoski kierretään. (Kuva Henrik Palmén.)

Jälleen aurinkoa.

Ruokatauko.

Myllykosken ja Vantaankosken väli 29 km ei sisältänyt ainuttakaan kaatunutta puuta tai muuta kierrettävää estettä. Helppoa melontaa keskimäärin 3 km/h ilmaisessa virrassa. Yli 10 km/h melontanopeus saavutettiin ajoittain.

Maatauko Seutulassa Lepsämänjoen ja Vantaanjoen risteyksessä. Tulvajärvi täällä on jokavuotinen ilmiö.

Königstedtin kartano.

Satoja sorsia ilmassa.

Vantaankosken kierron jälkeen retkueeseen liittyi Ilkka Salmi laskeakseen kanssamme Helsingin ja Vantaan rajalla 3 koskea: Pitkäkoski - Niskalankosi - Ruutinkoski.

Kuvia koskenlaskusta ei ole, sillä kamerat on paras pakata laskun ajaksi suojaan. Kukaan ei kaatunut. (Yritin myös houkutella facebookin kautta jotakuta valokuvaajaa Pitkäkosken sillalle -- tänä vuonna en onnistunut.)

Koska aikaa retkeen oli kulunut viime vuotta enemmän, emme jatkaneet Vanhankaupunginkoskelle, vaan päätimme retken Haltialan tilalle 7,5 km aiemmin kuin viime vuonna.

Hieno retki. 84 km melontaa ja 2 km kärräystä koskien ohi.

Matkalla mietiskelin johtajaominaisuuksiani -- tämän retken vetäjä kun olin. Jos sanon "valmistautukaa lähtöön 5 minuutin päästä", tuntuu, että komentelen. Jos kysyn "lähdetäänkö 5 minuutin päästä?", tuntuu, ettei näinkään kannata alituiseen menetellä, eikö minun pitäisi päättää eikä kysyä?

Paremmin käy, kun näytän mallia. Jos vien ensimmäisenä kanootin veteen enkä sano mitään, toiset kohta seuraavat. Jos menen suurimmalla kanootilla siltarummun läpi, muutkin tulevat. Jos lopetan melonnan, otan pähkinäpussin esiin ja sanon tauko, se käy kaikille. Jos kerron mitä on edessä ja esim. menen ensimmäisenä koskeen sanoen, että helppo se on ja yksi kerrallaan sitten perässä, näin tapahtuu. Jos kosken tai kaatuneen puun ohituksessa kannan toistenkin kanootteja ja lähden viimeisenä, muut odottavat.

En välittänyt koota porukkaa yhteen kovin usein. Tasaisilla pätkillä pidin huolen, että melon loppuporukassa tai olen itse viimeinen. Etummaiset saivat mennä menojaan, jos halusivat. Virran suuntaan liikutaan, tällä joella ei voi eksyä. Jokainen on retkeillyt ennenkin, ei tämä mikään Venäjä ole. Kyllä ne joskus pysähtyvät odottamaan, jos vastaan tulee jotain outoa estettä. Näin kävikin.

Oikeastaan kerroin nuo aatokseni, koska retkiä tulee tänä vuonna lisää. Tämä oli kenraaliharjoitus. Kaikki totesivat melontakuntonsa riittäväksi kesäkuussa tapahtuvalle 10 päivän mittaiselle Lapin reissulle -- siitä lisää myöhemmin.

Takaisin Vantaaseen. Ensi vuonna 2013 järjestynee uusi Vantaa päästä päähän -retki. Tervetuloa!

Varhaiskevään kylmyydessä iskee halu lähteä merelle melomaan niin kuin olisi jo oikea kevät tai alkukesä -- vaikkei vielä olekaan. Riskit on mietittävä, tuuliennuste tarkistettava maltilliseksi ja turvatekijänä otettava kaveri mukaan tai useampikin (alla oleva kuva on otettu kolmannesta isommasta veneestä).

Tällä kertaa halu vei Espoon saaristoon Knapperskäriin, jonka laiturilta katselimme rantaan ajautuvaa ruhoa.

Valkohäntäkauriin vasa.

Kauris ei ollut ollut vedessä pitkään. Jalat olivat notkeat. Ilmeisesti jäänyt jäiden lähdettyä loukkuun johonkin saareen eikä ollut jaksanut uida pois. Silmä oli menettänyt kirkkautensa.

Taivaalla kierteli merikotka, joka odotteli, että poistumme. Surullinen tapaus kauriille, iloinen kotkalle. (Mielessä käväisi viedä näin hyväruhoinen kauris eläinmuseoon täytettäväksi niin kuin eräs huuhkaja 2,5 vuotta sitten. Hylkäsin ajatuksen. Pitäisi olla iso jätesäkki, johon sen sulloisi. Liikaa vaivaa muutenkin.)

Muuta aktiviteettia tarjosi toki syöminen. Kaverin uusi 300-grammainen tikkukeitin pääsi testiin.

Toimii.

Varhaiskevään lintuhavainnot ovat laihat. Haahka ja alli satamäärin. Viileästä säästä virkistyneinä palasimme mantereelle.

Etelä-Suomen kevättulvahuippu ajoittui vuonna 2012 maaliskuun loppuun eli poikkeuksellisen aikaiseksi. Jokien virtaamaennusteita voi seurata Suomen ympäristökeskuksen sivuilta, esim. Vantaanjoen haarojen osalta.

Huhtikuun 1. päivänä sain Tuusulanjoelle seuraksi Tuomas Tuomen. Kaksi kanoottikärryä lastattiin Helsingin linja-autoasemalla Hyrylän bussiin.

Tulvahuippua ennen melominen ei ole viisasta, sillä jäiset ja lumiset rannat estävät turvallisen rantautumisen. Heti tulvahuipun jälkeen melominen on ok, sillä yleensä rannat eivät ole lumiset.

Siis yleensä.

Tässä tapauksessa ensi yllätys saatiin heti Tuusulanjärven tasauspadolla, josta joki alkaa ja syöksyy siltarumpuun. Rannoilla on lunta niin paljon, että olisi ollut fiksumpaa lykätä retkeä!

Päätimme kuitenkin aloittaa. Lapioimme meloilla lunta jokeen tasauspadon alta, jotta saimme siitä tukevat askelmat jaloillemme ja hyvän lähtöpaikan. Tähystimme sillalta, ettei rummun jälkeen ole pahoja paikkoja.

Lähtöhetki. Kävelynopeudella etenevä virta vei putken läpi ja paikalliseen Hyrylän jokipuistoon. Kieli keskellä suuta jarruttelin vauhtia ja tarkkasin katseellani toisaalta mahdollisia jokeen kaatuneita puita ja muita esteitä, toisaalta lumisia rantoja missä voisi pysäyttää vauhdin, jos olisi pakko. Sillä sanotaanpa nyt suoraan mikä tässä on se riski = Joutua virran viemänä puuröykkiöön, joutua veteen, jäädä puristuksiin, kylmettyä, menettää toimintakykynsä, jne.

Onneksi pahoja paikkoja ei ollut. Parin kilometrin jälkeen pysähdyimme aterioimaan (Tuomaksen ottama kuva).

Kesällä Etelä-Suomen peltojen keskellä kulkevat jokirännit ovat syviä eikä meloja näe maisemaa -- nyt tulvalla vesi on piripinnassa.

Pajunkissoja.

Taas yhden siltarummun läpäisy.

Pakkasyön jälkeinen päivä oli kylmä, +1 astetta. Aurinko ja sininen taivas tekivät retkestä huikean hienon. Tässä idyllisessä maisemassa annoin kameran Tuomakselle.

Ota kuva, sanoin.

Tuomas männyn alla.

Rannoilla jääpuikkoja.. ei kun jäätorvia.

10 km jälkeen laakea pelto vaihtuu metsäksi, joki kanjonimaiseksi ja melonta hankalammaksi. Taas on oltava varuillaan, tarkattava mitä seuraavan mutkan takaa ilmestyy. Virta kiihtyy kohti epämääräistä kaatuneiden puiden röykkiötä.

On noustava rannalle, vedettävä väline ohi.

2 hidasta kilometriä väistelemme esteitä. Jos virta on alle 2 km/h, pujottelemme kaatuneiden puiden välistä, alta, ohi, yli. Jos virta on kiivaampi tai este suurempi, ohitus käy rannan kautta -- näin teemme 5 kertaa.

Esimerkiksi alla olevan 1 metrin pudotuksen havaitsimme ajoissa ja kiersimme.

Tuusulanjoen loppu on jälleen peltomaisemaa. Joki laskee 15 km jälkeen Vantaanjokeen, josta jatkoimme vielä 5 km Vantaankoskelle, jonne retki päättyi. Tavarat kärryihin, kärryt bussille, takaisin Helsinkiin.

Tuusulanjoki Google Earth -kuvan päällä. Keltaiset jäljet olen joskus melonut.

(Tuusulanjoen vasemmalla puolella Vantaanjoki, oikealla Keravanjoki, äärimmäisenä vasemmalla Nuuksion järvireittejä.)

PS. Vaikka tässä ei mitään kummempaa sattunut, sääntö on silti tämä: Jos rannoilla on jäätä ja lunta, älä melo -- varsinkaan jos et tunne jokea. Sitä paitsi jälkikäteen arvioiden meillä oli tuuria sään suhteen, sillä seuraavanä yönä ja päivänä satoi lunta. Nättiä toki, mutta melonta olisi ollut vielä riskialttiimpaa.

Jänis miksi pingot?
En aio tavoittaa sinua.
En pystyisi jos vaikka haluaisin.
Meillä molemmilla on omat hiihtoreittimme.

Jänis miksi pingot?
Haluaisin koskettaa korviasi.
Rapsuttaa häntääsi.
Mutta meillä molemmilla on omat hiihtoreittimme.

Nautinto on telttakodan kamiinan lämmössä jutustella, kun ulkona sataa vettä.

Onneksi satoi vain illalla ja yöllä. Matka Siikarannasta Iso-Holmaan sujuteltiin rinkat selässä tai tavarat ahkiossa, kukin tyylillään.

Jonomuodostelmassa on järkeä -- vain ensimmäisen takki kastuu.

Hiihdellään ja tutkitaan. 8 cm pyöreähkö tassu, ei kynsiä. Tästä on mennyt ilves.

Leppoisa retki, leppoisa leiri.

Hyvästi taas Iso-Holman nuotiopaikka -- luulen, että näemme jälleen kesällä.

Miksi Etelä-Amerikan retkipolut ovat keskimäärin niin ruuhkaiset? Vastaus karttojen alla.

Reissun 1.1.-4.2.2012 alku- ja loppupaikka.

Kaikki patikointipaikat.

Kartasta ilmenee syy. Pohjoisen pallonpuoliskon patikoijat ahtautuvat talvea pakoon lopulta hyvin vähiin paikkoihin: Etelä-Amerikan kapean eteläkärjen lisäksi on vain Uusi Seelanti -- sekin tammi-helmikuussa ruuhkainen.

Linkit kirjoittamiini pääretkiartikkeleihin:

• Puerto Montt (Chile)
• Puyehue volcano (Anticura, Puyehue national park, Chile)
• Osorno volcano (Petrohue, Vicente Perez Rozales national park, Chile)
• Chepu (Chiloe national park, Chile, jossa en tosin käynyt)
• Villarrica volcano (Pucon, Villarrica national park, Chile)
• Bariloche (Nahuel Huapi national park, Argentiina)
• El Chalten (Los Glaciars national park, Argentiina)
• El Calafate (Los Glaciares national park, Argentiina, linkki vie Perito Morenon jäätikölle, jossa kävin 2010)
• Torres del Paine (Torres del Paine national park, Chile)
• Ushuaia (Tierra del Fuego national park, Argentiina)

Yhteensä kävelin kansallispuistoissa 310 km, nousuja kertyi reilut 11000 metriä, maasto/telttaöitä 20.

Kaikkialla voi tehdä myös päiväretkiä, joskin Villarricalla, Nahuel Huapilla ja Torres del Painella jää tällä tavoin paljon näkemättä (Torres del Painella voi tosin nukkua hotellimaisissa oloissa kansallispuiston sisällä).

Maasto on Suomeen verrattuna useimmissa paikoissa rutikuivaa, jolloin kasvillisuutta (metsää) on vain purojen lähettyvillä tai maaston painanteissa. Suomen kaltaista vehreyttä näin vain Ushuaiassa -- tosin saattaa sellaista olla myös Villarrican ympäristössä, jos Chilen kesä ei olisi niin kuiva kuin nyt.

Kulttuurisena kokemuksena jäi kiehtomaan kivikautisten yamanoiden alkeellinen elämänmuoto, jonka perinne kuoli Ushuaiasta ja Isla Navarinolta 100 vuotta sitten = retkeilyä ilman vaatteita kylmissä oloissa. Olisiko yhä mahdollista? Miksipä ei, vaatii vain kokeilua? Ensin pitää hankkia tarpeeksi paksua rasvaa. Lähtisi Lappiin nakuna vaeltamaan (rasvaus on parempi tehdä vasta maastossa). Sateista ei tarvitsisi välittää eikä vaatteita kantaa (nahankappaleita sovittelisi rasvan päälle kovalla tuulella). Teltta olisi ehkä tarpeen? Tai nukkuisi ulkosalla rasvan ja nahkapalojen toimiessa makuupussina?

Retkipaikoista jäi eniten kutkuttamaan Ushuaian ympäristö, jossa tein vain 2 päivän retken. Muita kohteita sieltä löytyy mm. Beaglensalmen eteläpuolelta Isla Navarinolta, joka kuuluu Chilelle. Jos joskus tulee tilaisuus käydä näillä kulmilla uudestaan, sinne menen 2-3 viikoksi.

Tein Ushuaiassa yhden pitemmän patikoinnin. Aikaa varasin kaksi päivää, tarjolla erilaisia reittejä sekä Ushuaian puolella (Argentiina) että Beaglensalmen eteläpuolella Isla Navarinolla (Chile).

Yksinkertaisuuden vuoksi valitsin retken Ushuaian taustalla olevaan vuoristoon. Paikalliselta andinistiyhdistykseltä sain vinkin käydä katsomassa kaunista Laguna de los Tempanosta. Sinne siis. Yön aioin viettää järvellä ja palata aamulla takaisin. Helppoa.

Lähdin 31.1.2012 liikkeelle hyvissä ajoin. Paikallisbussi B vei Andorran laakson lähtöpisteeseen, josta lähdin tarpomaan hiekkatietä. Pihojen koirat haukkuivat. Alkoi sataa. Vedin päälleni sadetakin ja jalkoihini mansettisysteemin, jotta sadevesi ei valuisi sukkia myöten kenkiin.

Vuoriston suunnalta saapuva retkenjärjestäjäyrityksen auto pysähtyi kohdalleni. Ulos astui mies, joka puhui vain espanjaa. Sanoin, että olen menossa Laguna de los Tempanokselle yöksi, teltta on mukana. Hän ryhtyi kovasti puhumaan. En ymmärtänyt paljon, mutta sävystä käsitin, että hän oli huolissaan suunnitelmastani. Reitti olisi jollain tapaa vaikea, polkua vaikea löytää tai muuta vastaavaa. Näytin ostamaani karttaa ja kaulassa roikkuvaa GPS-paikanninta antaen ymmärtää, että olen hyvin varustautunut. Tämä rauhoitti miehen. Hän taputti olalleni ja toivotti hyvää matkaa.

Reilun 5 kilometrin jälkeen jätin hiekkatien viimeiset talot taakse. Edessä näkyi vuoristo.

Kaksi vuoristolaaksoa. Molemmissa on jäätikkö. Vasemmanpuoleisessa olisi Laguna de los Tempanos.

Ostamaani karttaan oli merkitty joen ylitys tähän. Vastaan jolkutteli koira, joka oli kiltti toisin kuin kovaääniset ilkeät koirat tätä ennen.

Paikalle tuli myös viimeisen talon isäntä, joka alkoi kertoa espanjaksi jotakin joen mutkasta ja että kestäisi 15 minuuttia, kunnes pääsisin johonkin, josta joen voi ylittää, en oikein saanut selvää mihin. Harmitti, etten edes tiedä mikä on silta espanjaksi, niin en voinut kysyä onko sellaista.

Koira kulki edelläni.

Koira katseli perääni tulenko vai en. Seurasin koiraa. Joessa oli tosiaan mutka, jossa vaiheessa koira lähti palaamaan takaisin. Lähdin yrittämään ylitystä, sillä joki jakautui osiin ja mataloitui. Jäljistä näkyi, että muutkin ovat tästä menneet. Heitin muutaman puunkappaleen virran pehmeään pohjahiekkaan, pompin niiden kohdalta seuraavaan jokisaareen. Tovin mahdollisia ylitysreittejä tutkittuani totesin, etten pääse yli kuivin jaloin. Syvyyttä jää ulkokaarteeseen 30 cm. Niin päättelin, että tämä on todennäköisesti väärä kohta.

Jossain vaiheessa näin kauempaa kaksi muuta patikoijaa. Kun hetken kuluttua en enää heitä nähnyt, päättelin, että he osaavat espanjaa ja olivat saaneet täydellisemmän käsityksen miten joki ylitetään.

Poistuin joen mutkasta ja lähdin seuraamaan joen vartta. Jonkin ajan kuluttua näin sillan.

Niinpä niin. Tällaista tämä on. Tämä ei ole samalla tavalla helppo polku kuin kaikki ne kansallispuistojen polut, joilla olen tähän asti täällä liikkunut. Täällä kulkee ihmisiä harvoin. Täällä joutuu oikeasti käyttämään omaa päätä.

Joen ylitettyäni sade taukosi. Siinähän se olisi, Laguna de los Tempanoksen jäätikkö yhä lähempänä.

Aurinko paistoi. Nautin voimaperäisesti olostani ja hienosta jokilaaksosta, jonka vehreys oli aivan toista luokkaa kuin aiemmilla tämän reissun patikoinneilla.

Jatkoin jälleen, nyt kohti metsää. Seurasin märkään maahan painautuneita jälkiä toivoen, että ne johdattaisivat minut oikeaan suuntaan. Näin kauempaa kaksi patikoijaa matkalla toiseen suuntaan kuin minä. Arvelin, että he palaavat alas Laguna de los Tempanokselta. He ohittivat minut sadan metrin päästä havaitsematta minua.

Menin metsässä kohtaan, josta patikoijat olivat kävelleet hetki sitten. En havainnut erityistä polkua. Vieressä maasto alkoi kohota kohti vuorta, joten jatkoin ylämäkeen. Mäki oli jyrkkä ja täynnä kaatunutta puuta. Totesin, että tästä he eivät ainakaan ole tulleet ja palasin rinteen alas. Jatkoin tuttuun tapaaan maastoa tutkien ja seuraten painaumia märässä maassa.

Välillä satoi rakeita, välillä paistoi aurinko, välillä molempia yhtä aikaa.

Kului puolisen tuntia. Odotin saapuvani Laguna de los Tempanoksesta laskevalle purolle, mutta sitä ei kuulunut. Tsekkaustauko: mitä sanovat kartta ja GPS? Totesin, että olin kävellyt reilusti ohi. Laguna de los Tempanoksen puron olin sittenkin ylittänyt ajat sitten. Ne kaksi patikoijaa, jotka olin nähnyt, olivat ehkä paikallista väestöä, jotka liikkuvat maastossa muissa merkeissä -- eivät Laguna de los Tempanoksen takia.

Palatako takaisin? Ei, en palaa. Päätin hylätä järvisuunnitelman ja tehdä uuden reitityksen. Laguna de los Tempanos ei ole ainoa mahdollinen kohde. Sen sijaan olisi mahdollista kävellä koko vuoriryhmän ympäri. Se oli alunperin ajatellen raskaampi ponnistus kuin käväisy Lago de los Tempanoksella, mutta arvelin polun sentään olevan selkeämpi.

Ongelma oli, että olin nyt väärällä puolella jokea. Jatkoin ylävirtaan joen vartta, kunnes löysin röykkiön majavan kaatamia puita. Puiden päällä taiteillen ryömin yli.

Kanadanmajavat ovat Tulimaassa maanvaiva. Ne päästettiin luontoon 1940-luvulla ajatuksena vaurastua turkiskaupalla. Majavat kuitenkin levisivät liikaa, sillä niillä ei ole Tulimaassa luontaisia vihollisia. Ne rakentavat patoja ja aiheuttavat yhtäkkisiä tulvia, kun padot joskus murtuvat. Ne levittävät giardia-alkueläintä paikallisiin jokiin, mikä ei ole kiva juttu, sillä joutuessaan patikoijan elimistöön hänen vatsansa menee sekaisin. Vettä täytyisi keittää vähintään 3 minuuttia tai sitten ottaa vesi puroista, joita majavat eivät ole valloittaneet. Onneksi majavat eivät ui pitkiä matkoja merivedessä. Ne eivät ole vielä ylittäneet Magalhaesin salmea ja levinneet Etelä-Amerikan päämantereelle.

Oikea polku löytyi käveltyäni laakson toiseen laitaan.

Välistä polku hävisi ja tultiin pehmeälle rahkasammalsuolle. Hyvin lappimaista maastoa paitsi tietysti taustan vuoret, jollaisia ei Lapissa ole.

Polku koukkasi jälleen metsään, jossa oli joukko hevosia.

Maastossa on paljon hevonkakkaa. Siinä toinen syy miksi en viitsi ottaa vettä tästä joesta. Olin kuitenkin hyvin varustautunut, sillä mukanani oli aiemmin Barilochesta ostamani vedenpuhdistin. Niinpä kaapaisin jossain vaiheessa pullon täyteen jokivettä ja imin filtterin läpi pullon tyhjäksi (minulla ei ole vieläkään kuvaa miten se tapahtuu).

Jossain vaiheessa kuulin takaani askelia ja säpsähdin ajatuksistani. Samat patikoijat, jotka olivat ohittaneet minut joen mutkassa, olivat löytäneet reitin Laguna de los Tempanokselle. Siellä käytyään he hölkkäsivät pikamarssia takaisin ja nyt vielä samaa reittiä, johon minä olin vaihtanut. Amerikkalaisilla kavereilla oli todella kova kunto. Matkaahan heille kertyisi tällä tavalla päivässä vähintään maratonin verran ja nousumetrejä 1600. He eivät pitkään kanssani jutelleet, vaan kiirehtivät eteenpäin.

Ajoittaisten raesateiden ja aurinkoisten hetkien vaihtelu jatkui koko päivän. Polku alkoi nousta kohti vuoristosolaa, jonka kautta siirrytään Andorran laaksosta Cañadon de la Oveja -laaksoon. Olin päättänyt yöpyä ennen solaa. Sopiva kohta olisi puurajan alapuolella, vettä tarjolla, tasaisen kaltainen alusta teltalle. Sopiva kohta löytyi.

Ilma oli kylmentynyt. Satoi räntää. Vaihdoin kuivat vaatteet ja tein nopean aterian.

Yö ei ollut helppo, sillä en ollut varustautunut nollakeliin. Täällä pitäisi olla kesä, joten villahousut ja parhaat makuupussiratkaisut olin jättänyt kotiin. Puin liki kaikki kuivat vaatteet päälle, vasta sitten nukuin hyvin.

Aamulla puiden yläoksat olivat lumesta valkeat. Maahan pudottuaan räntä suli. Keitin puurot, pakkasin märän teltan ja lähdin seuraamaan ylös vievää polkua. Nousin puurajan yläpuolelle. Solan muoto alkoi hahmottua edessäni.

Tunti lisää tuulta ja räntää, kunnes olin saavuttanut korkeimman kohdan, Paso de la Oveja, 830 metriä meren pinnasta.

Polun jatko löytyi. Tuuli oli herkeämättömän kova, onneksi takaa. Selkeimpinä hetkinä otin kuvia jokilaaksoa alaspäin (alla olevien kuvien väli 2 tuntia).

Vastaavasti otin kuvia myös tulosuuntaan.

Polku laskeutui vasta laakson lopussa puurajan alapuolelle. Syy selvisi nopeasti. Myrsky on kaatanut puita sikin sokin.

Tämä ei tosiaan ole helppo kansallispuiston polku. Jos puu kaatuu, runko jää siihen ja patikoinnista tulee pujottelua ali, yli, välistä, sivuitse. Kerran rinkka on pakko laskea selästä, jotta mahtuu. Vauhti on 1 km tunnissa.

Tämäkin osuus viimein loppui. Viimeinen vilkaisu Cañadon de la Oveja -laaksoon.

Toinen suunta, potretissa Ushuaian niemi ja Beaglensalmi.

Patikoin vielä tovin nummella ja sitten hiekkatietä, kunnes näin paikallinbussi A:n pyörähtävän kauempana. Jäin odottamaan seuraavaa bussia, jolla palasin Ushuaian keskustaan. Kävelyä kertyi 32 km.

Google Earth -kuva. Lähtö vasemmalta (Andorran laakso), lopetus oikealle (Cañadon de la Ovejan laakso). Ushuaia on harmaa läiskä keskellä meren rannalla.

Tällä patikoinnilla oli täysin erilainen luonne kuin aiemmilla tämän reissun retkillä. Näkymät eivät olleet niin komeita, mutta olin päässyt itseni herraksi niin retkiajattelussa kuin omassa rauhallisessa kävelytahdissa. Samoista tuntemuksista nautin Nuuksiossa ja Suomen Lapissa.

Tämän retken jälkeen on hyvä palata Suomeen.