Enpä odottanut Nahuel Huapin kansallispuistossa Argentiinassa kulkevan patikoitireitin olevan näin upea -- yksi maailman kauneimmista patikointireiteistä, vertailukelpoinen Uuden Seelannin komeimpiin vuoristopolkuihin.
Aloitan alusta. Olen Barilochessa toista kertaa. Ensi kertaa kävin täällä heinäkuussa 2010, kun Argentiinassa oli auringonpimennys. Silloin oli talvi ja vuorilla lunta, patikointireitit kiinni paitsi alku- ja loppuosat. Pienet retketkin jo tekivät vaikutuksen -- samoin Argentiinan ystävälliset ihmiset ja toimiva yhteiskuntarakenne, toimiva internet -- tänne on tultava uudestaan, kun on kesä!
Lähdin Nahuel Huapille varhain 14.1.2012. Tarpeettomat tavarat jätin Barilochen keskustan hostelliin. Bussilla pääsin Lago Gutierrezille, josta 3 km jälkeen polun alkuun.
Alku on mahdottoman helppo, silta jopa puolimetrisen puron yli.
Reitti jatkuu tasaisena Lago Gutierrezia myötäillen.
Hiekassa on muurahaisten pesiä, jotenkin graafisia ilmestyksiä.
Kyltitys on selkeä, refugio Frey kohteeni.
Parin tunnin kuluttua alkaa ylämäki. Saavuin sillalle, josta oheistan talvikuvan (6.7.2010) ja kesäkuvan (14.1.2012).
Sen jälkeen Petricekin maja, joka oli 2010 talvivaellukseni päätepiste (oli käännyttävä takaisin ennen kuin pimeni, talviretkestä 6.7.2010 lisää täällä).
Jatkoin rinnettä ylös vielä vajaan tunnin (yhteensä 900 metriä nousua, 3 ja puoli tuntia polun alusta), kunnes saavuin refugio Freylle, johon mahtuu 40 nukkumaan.
Refugio Freyn pihalla on koko ajan toimintaa, sillä se on nuorten kalliokiipeilijöiden mekka.
Refugio Freyn menu. Hinnat eivät ole juuri laakson hintoja korkeammat.
Miten tämä saadaan toimimaan vuoristossa? Sähköä näyttää tulevan pienestä tuulivoimalasta, vesi tulee korkeammalta vuoristosta Laguna Shcmoll -järvestä, mutta kuka kantaa paikalle ruoan raaka-aineet? En jäänyt kyselemään.
Olen joskus nähnyt Alppien vastaavissa refugioissa köysiradan, jota kautta voi toimitta materiaalia ylös, mutta täällä ei ole sellaista. Refugion vieressä on pieni puinen tasanne, mutta tuskin helikopteri siihen voi laskeutua. Ja vaikka voisikin, en usko, että ruoat tuodaan ylös helikopterilla -- hinnat olisivat korkeammat. Ei, en tosiaan ymmärrä.
Mutta muuten. Refugio on käsittämättömän upealla paikalla. Se sijaitsee Laguna Tonchek -järven rannalla, jota ympäröi joka puolelta graniittiseinät.
Heti perään iltakuva.
Kuuma aamupäivä. Naiskiipeilijät (ja mieskiipeilijöiden tyttöystävät?) uiskentelevat järvessä pikkubikineissään.
En kantanut mukanani telttaa, sillä olin ajatellut yöpyä refugiossa. Tarjolla oli siskonpeti-tyyppinen yö patjoilla. Kun näin ihmispaljouden, päätin kuitenkin rakentaa laavun pressusta ja köydestä, joita kannoin mukanani (kivet oli pinottu valmiiksi). Kiva näkymä järvelle.
Toinen suunta. Näettekö korkean graniittipylvään?
Siellä on pikkuruisia kiipeilijöitä neljä.
En ymmärrä kalliokiipeilystä juuri mitään. Iltapäivällä pari kiipeilijää oli kallion päälläkin. Sykähdyttävää toimintaa, joka näyttää kuolemanvaaralliselta.
Lepäilin pari tuntia laavun varjossa. Yli 30 asteen kuumuus on merkittävä hidaste, mutten voinut olla paikoillaankaan. Kiedoin valkoisen liinan päähäni, lähdin liikkeelle ja join jatkuvasti vuoripuroista. Mihin menin? Sen neuvoi ostamani kartta, johon oli merkitty helppoja lisävuoripolkuja.
Helppoja ja helppoja. Tämä retki auttoi määrittelemään omat rajani seuraavasti: Jos pääsen ilman käsiä eteenpäin tai korkeintaan yhdellä kädellä auttaen, polku on minua varten. Jos tarvitsen kaksi kättä, niin polku ei ole minua varten, jos siitä ei ole muuten pakko mennä. Niinpä en jatkanut yllä olevassa tapauksessa eteenpäin, vaikka se oli kartalla "helppo" ja sinänsä olisin siitä toki ylös päässyt.
Vaikka Nahuel Huapin maasto on puurajan yläpuolella yleisesti ottaen rutikuiva, vuoripurot muodostavat Tonchek-järven taakse keidasmaisia alueita.
Lammikoissa näkyi jonkin sammakkolajin nutipäitä. Järvellä on myös muutama hanhityyppinen lintu, jotka saavat ravintonsa... äh, joku muu saa selittää mistä?
Aiemmissa panoraamakuvissa Laguna Tonchek on kalliojyrkänteiden reunustama. Hämmästyin, kun seuraavan päivän patikointireitti oli kartassa merkitty jatkuvaksi järven takaa olevan jyrkänteen yli. Miten ihmeessä? Nyt kun liikuin pelkän päivärepun kanssa, tarkistin asian. Jyrkänteen yli tosiaan kulkee polku, vaikka se ei hahmotu kauempaa. Se on merkitty punaisin täplin isoimpiin kiviin ja kallioihin.
Askel askeleelta löysin reitin. Ylhäällä oli seuraava järvi, Laguna Schmoll.
Kävin uimassa, kylmää vettä, aah. Schmoll-järvessäkin on joka puolella jyrkänteet. En kuitenkaan lähtenyt enää harjoittelemaan sen yli kipuamista, kun periaate oli jo tullut tutuksi.
Palasin laavulle. Aurinko laski vuoren taakse.
Porotus lakkasi, ilma viileni. Aah. Yön aikana laavu toimi hyvin, mitä nyt kerran tuulenpuuska heitti hiekanmurusia kasvoille.
Heräsin klo 5, sillä halusin liikkeelle aikaisin. Näin voisin hyödyntää aamun viileämpiä tunteja. Kuva Schmoll-järvestä, kun olen jo kivunnut sen reunan päälle.
Ylänköpätkän pituus on 300 metriä. Näkymä toisella puolella. Tuonne alas pitäisi sitten mennä.
Kun katson karttaa, ilmenee, että alas mennään vain käymään, jotta päästään taas ylös kuvan keskellä olevan laakson takaisen jyrkänteen yli.
Mutta ensin alas. Hankalaa on. Pakkaan kameran ja vapautan molemmat kädet. Etenen hitaasti. Joka askel on arvioitava: voiko se kivi liikkua, jolle laitan painon vai ei? Välillä allani on kerros liikkuvia pikkukiviä. Silloin astutaan kantapäällä ja annetaan kivien ja hiekan valua kengän alla, koska liuku pysähtyy muutamaan kymmeneen senttiin. Eräänlaista hiihtämistä.
Alhaalta alkaa nousu jokilaaksoa ylös. Ohitan leirin, jossa kymmenkunta patikoijaa on telttaillut viime yön. Kaikki ovat barilochelaisia. Harva puhuu englantia.
Vihdoin toisella puolen luon katseen taaksepäin.
Jostain tuolta kuvan keskipaikkeilta oikealle ylitin harjanteen ja aloin laskeutua.
Toinen näkymä. Olen lukenut, että yksi merkittävä huippu täällä on Cerro Catedral. Sen täytyy olla tuo kaksitorninen.
Harjanteen ylityksen pituus on vain 2 metriä. Panoraama toiseen suuntaan.
Alhaalla on Laguna Jacob, jossa sijaitsee seuraava refugio, jos oikein tarkkaa katsettaan.
Käsittämättömän upeaa. Tulee mieleen Uuden Seelannin Routeburn track, jossa laskeudutaan Mackenzie-järven tupaan samaan tapaan. Kuvia sieltä olen joskus laittanut tänne.
Mutta laskeutuminen ei ole Uuden Seelannin kaltaista, jossa polku siksakkaa vehreässä maastossa tai, jos siihen ei ole mahdollisuutta, on rakennettu portaat vuorelta alas. Täällä laskeutuminen on jälleen vaativa ja minulle hidas.
Perässä tulevat barilochelaiset saavuttavat minua, mutteivät kuitenkaan pyri ohi, kohteliaisuudesta kenties tai paremminkin siksi, että rinnettä alaspäin mennessä on vaarana irrottaa vieriviä kiviä alempana menevän niskaan.
Patikointi refugiolta refugiolle kesti 6 tuntia. Jacob-järven refugion nimi on San Martin.
Löydän varjoisan laavunpaikan puiden siimeksestä. Ruoan laittoa. Jälleen tarvitsen kaksi tuntia lepoa ennen lisälenkkiä. Sopiva kohde on Laguna Los Tempanos, jonne ehdin alle tunnissa.
Käsittämättömän upeaa. Kipuan graniittirinnettä ylös reilut sata metriä, mutta visuaalinen näkymä ei jälkikäteen arvioituna ole parempi.
Los Tempanos-järven vierellä pieni ihminen.
Kohisevat äänet kertovat jäätiköiden jatkuvasta sulamisesta puroina järveen. Missä puro, siellä keidas vihertää, tosin vain 5 metriä puron molemmin puolin.
Paluu takaisin Laguna Jacobille.
Refugion liepeillä juttelin pitkään tsekkipariskunnan kanssa. Paitsi patikointi ja seuraavat mahdolliset vuoristokohteet puheenaihe on aina jääkiekko, johon kuuluu toisen maan parhaiden pelaajien muistelu. Ensin tulee Teemu Selänne, sitten Saku Koivu, kolmantena Jarkko Ruuttu. Muistakaa sanoa, että olette häpeissänne, kun Ruuttu tyrmäsi Jaromir Jagrin jossain MM-kisoissa, niin olette parhaat ystävät.
Rakentamani laavun testausta.
Lörppö laavu, mutta kelpaa. Ennusteessa ei luvata sadetta. Jos sataisi, ei tämä suojaisi, mutta antaa reagointiaikaa. Suunnittelen näin: Jos alkaa sataa, kääräisen tavarat pressuun, itse menen refugioon odottamaan sateen vähenemistä. Tai toinen ratkaisu: kääriydyn tavaroineni pressuun kuin burrito, jossa itse olen sisällä nakkina.
Seuraavalle patikointipäivälle Andien patikointiopas (mukana kantamani monistesarja) kehottaa jatkamaan vuoren harjanteita pitkin refugio Negrolle, mutta paikalliselta alppinistiyhdistykseltä ennen retkeä saamani tiedon mukaan polku on liian haastava. Sitä se todella onkin, en selviäisi edes alusta (kuvan oikea puolisko on paikka, josta kuvasin Laguna Los Tempanosta).
Minun kaltaisille turisteille suositeltu viimeinen patikointipäivä on helppo. Aluksi muutama hankala kohta, jossa laskeudutaan jyrkästi.
Ylitetään virta kiviä pitkin käyttäen apuna köyttä.
Kävelyä bambumetsässä.
Sillan yli ja kohta sen jälkeen saksalaispariskunnan ohitus.
He olivat olleet yötä maastossa refugioalueen ulkopuolella, mikä on ainakin tässä kansallispuistossa samaan tapaan sallittua kuin Suomessa. Jos jossain tietyn joen varrella ei saa leiriytyä, se kerrotaan kyltein. (Refugioissa on se etu, että siellä on tarjolla alkeelliset vessat. Muuten ohjeena on kaivaa kuoppa vähintään 100 metriä joesta, kakkia siihen ja peittää jäljet kuin kissa.)
Kukkien keskellä.
Kansallispuistosta poistumisen jälkeen oli kahta tietoa kulkeeko tällä hiekkatiellä bussi vai ei. En jäänyt pohtimaan, vaan kävelin 5 km kohti päätietä. Kun oli 50 metriä jäljellä, takaani tuli bussi, joka vei Barilochen keskustaan.
Google Earth -kuva. Lähtö oikealta, keskeltä vuorten yli, lopetus taakse keskelle.
Ihan tällaisia en ole Uudessa Seelannissakaan kävellyt. Yleensä siellä vuoriharjanteiden ylityksiä on yksi, kun tässä oli kaksi.
Nahuel Huapin reitin arvoa mielessäni laskee oheistiedon puute. Keitä olivat herrat Tonchek, Schmoll ja Jakob, joiden mukaan järvet nimettiin? Liikkuivatko mapuche-intiaanit 1700-luvulla näillä seuduilla? Mitä he etsivät? Mitä luonnossa on sittemmin muuttunut? Tällaisten puutteiden takia Uuden Seelannin patikointireitit ovat yhä mielessäni ylimpinä, sillä ne tarjoavat nautintoa niin silmille kuin aivoille. Molempia ihminen tarvitsee.
Hain hostellilta sinne jättämäni tavarat ja siirryin seuraavaksi yöksi Petunia-campingiin, jota olin käyttänyt jo auringonpimennysretkellä 2010. Petunian sijainti näet tarjosi mahdollisuuden yhdelle lisäpatikoinnille. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.
Kommentit