Tämä artikkeli "Repojoen nousu" on osa kolmen kirjoituksen sarjaa: Repojoki-Vaskojoki-suunnitelma, Repojoen nousu, Vaskojokea alas.

* * * * *

Repojoki-Vaskojoki-suunnitelma toteutui mainiosti. Retki sujui ennalta laaditun optimistisen suunnitelman tahdissa, mutta leiripaikat (punaiset neliöt) olivat eri kohdissa kuin suunniteltiin (keltaiset).

Lauantaina 4.6.2011 klo 17:30 liikkeelle lähdettiin Repojoen sillalta. Kolme miestä, kaksi kumikanoottia: Minä ja Mika Sigvart kaksikossa, Tuomas Tuomi yksikkönä.

Alkoi sataa. Nousimme kolmessa tunnissa 5,5 km ja leiriydyimme märkään maahan.

Sunnuntaiksi 5.6.2011 tiesimme sään paranevan. Matkavauhti kasvoi, kun kanootin uittamistaito koheni.

Uittaminen eli liinaus. Englanniksi lining. Se on vaivattomin keino kivuta virtaa ylös. Tarvitaan 2 köyttä, toinen kanootin keulaan, toinen perään. Kanootin keula ohjataan kauemmas rannasta kuin perä, naruilla hallitaan asento.

Sitten kävellään rantaa pitkin jokea ylös. Helppoa. Se on oikeastaan kuin leijan lennätystä, jossa ranta on maa ja virta on tuuli. (Alla oleva kuva Mikan ottama, kuvassa minä.)

Kun kaksi uitti, kolmas kulki vieressä auttelemassa. Jos jommalla kummalla oli ongelmia, esim. kanootti meni väärään asentoon ja keula karahti rantaan, silloin kolmas "melamies" antoi keulaan kunnon töytäyksen, kanootti kiipesi takaisin virtaan eikä uittajan ollut tarvetta lyhentää köyttä vaan uitto jatkui lennosta.

Laskin jälkikäteen GPS-jäljestä, että nousimme Repojokea 50 km. Siitä puolet meloimme, puolet uitimme.

Kummalla tavalla etenimme, ratkesi näin: Jos virtaa oli vähemmän kuin 1 km/h ja rannat ovat soisia ja pehmeitä, meloimme. Jos virtaa oli enemmän kuin 2 km/h ja rannat kovia, uitimme. Oli myös paljon paikkoja, jossa molemmilla tavoilla voitiin edetä.

Sellaisia paikkoja ei ollut, jossa yhtä aikaa ranta olisi ollut liian vaikeakulkuinen (uitto mahdotonta) ja virta liian kova (melominen mahdotonta). Niinpä matka eteni suosiollisesti.

(Päivitys 16.6.2011) Lisään alle filmin, josta toivottavasti selviää lisää miten uitto tapahtuu.

Toisena päivänä etenimme yhteensä 20 km ylävirtaan ja leiriydyimme kovapohjaiseen metsään (sekava kuva mutta viihtyisä leiri).

Maanantain 6.6.2011 sää oli yhä lämpimämpi. Ylävirtaan melominen ja uittaminen jatkui kesäkelissä. Havaitsin Lapin kesän ensimmäisen hyttysen ja mäkärän.

Jos rannalla kasvaa puu, on kierrettävä sen alta tai puikattava köysi joen puolelta.

Koskiluokituksilla on väliä myös uittamisen kannalta. Sen totesin, kun etenimme kohti Repovaaraa, jossa 3 km aikana Repojoki nousee 15 metriä. Kokemattomuuttani mokasin haastavan kosken nousun, jossa kanootti oli liikaa poikittain 40 cm kynnyksen yli nykäistessä ja täyttyi vedellä. Pitelin narut käsissäni ja kanootti saatiin rantaan tyhjentymään. Ihme kyllä mitään varusteita ei kadonnut.

Menetin itseluottamukseni. Luulin jo olevani mestariuittaja, muttei se ollutkaan niin helppoa. Mokan jälkeen vedin pahoissa paikoissa kanootin varman päälle suoraan itseäni kohti enkä "leijamaisesti" sivuttain. Se tarkoitti, että keula törmäsi rantaan ja melamiestä tarvittiin antamaan kanootille töytäisy takaisin virtaan, jotta matka jatkui.

Niin pääsimme sinä päivänä 16 km ja leiriydyimme Repovaaran juurelle. Olimme tyytyväisiä itseemme, sillä olimme päivän etuajassa. Jäkäläruusu.

Tiistaina 7.6.2011 olisi ollut (suunnitelman mukaan) vuorossa Repovaaran yli patikointi ja varusteiden siirto 8 km Vaskolompoloon jalkaisin. Minut äänestettiin kuitenkin 2-1 kumoon, sillä muut halusivat jatkaa uittoa ylävirtaan ja kiertää Repovaaran vesitse, mikä veisi yhden lisäpäivän.

Aamulla teimme patikoinnin Repovaaralle, jonka huipulle oli linnuntietä 2 km. Näkymä kalliolta tulosuuntaan.

Repovaara (Repojoki-Vaskojoki laajemminkin) on hirvien valtakuntaa.

Nämä Lemmenjoen kansallispuiston perukat ovat matkapuhelinverkkojen katveessa paitsi korkeimmat vaarat ja tunturit. Siinäpä kelpo syy patikoinnille.

Samalla kännykkään tilattiin tuleva sääennuste, joka kertoi lämpimien kelien jatkuvan, jopa 24 astetta.

Näkymä itään Repojängän soille, taustalla kaukaisuudessa Lemmenjoen tuntureita.

Luhistunut kolmiomittaustorni Repovaaran huipulla.

Takaisin alas. Uittaminen jatkui yhä kaventuvassa Repojoessa. Alla kohta, jossa virta puolittuu laakista Huuvajoeksi (keskellä takana) ja Repojoeksi.

Kun virta yhä kapenee ja mataloituu, on siirryttävä veteen vetämään.

"Vaihdetaan uittopuolta", huutavat kaverukset minulle.

Mitä opin? Käytä hanskoja uittaessa, sillä kuiva köysi on terävä ja märkäkin luistaa sormien läpi, kun kanootille on annettava lisää etäisyyttä. Haava vasemman käden keskisormessa jatkoin retken loppuun.

Vihdoin uitto loppuu, sillä on saavuttu paikkaan, josta ei jatketa ylös. Olemme tulleet vedenjakajalle. Kannamme joen penkan yli viereiseen 100 metrin pituiseen lampeen ja melomme sitä.

Autiota ja hiljaista. Ei virran kohinaa. Vesi kristallin kirkasta. Taas kannamme ensin säkit ja sitten kanootin seuraavalle pienelle lammelle.

Kantotaipale-lampi-kantotaipale-lampi. Tätä jatkuu muutamia kertoja. Karua. Tuntuu kuin meloisimme kuussa.

Näin 9 km uitettuamme/melottuamme ja 1,5 km kannettuamme saavumme Hotelliharjulle.

Hotelliharju. Sen niminen tämä on. Hyvä nimi tasaiselle karulle kentälle, johon mahtuisi kevyesti 400 telttaa. Sijainti vain on kovin syrjäinen, lähin tie on 35 km päässä. Kuvassa vasemmalla näkyy "hotellin uima-allas", jonka kylmässä syleilyssä vilvoitin hipiääni.

Tähän päätän tämän kertomuksen Repojoen noususta 4.-7.6.2011, sillä tämän jälkeen siirryimme Vaskojokeen, josta kerron myöhemmin. (Päivitys 16.6.2011: jatkojuttu on täällä.)