Milford Trackin jälkeen loppuviikon tein tiiviisti töitä.

Lauantaina 16.1.2010 pyöräilin Otagon niemimaalla tarkistaen hiekkarantoja, joissa en ollut käynyt viikon takaisella retkellä. Tavoite oli havainnoida eläinyhdyskuntia. Mukaan ottamani kameran akut olivat loppu, joten kuvat otin kännykällä.

Etsin pääsyä Papanui Beachille eri teiden kautta. Haaveeksi jäi, koska ympäröivät maat ovat yksityisiä. Vitsikäs puu ilmaisee vallitsevan tuulensuunnan.

Kumpuilevalle Okia Flat -tasangolle ja sen takaiselle Victory Beachille pääsi ongelmitta, koska ne ovat julkista maata. Satelliittikuvassa nämä ovat oikealla ylempänä, jonne keltainen viiva kulkee (oranssit viivat ovat viikon takaisia).

Okia Flat ja ympäröivät metsät olivat vuosisatoja Eteläsaaren maorien tärkeä kyläkeskus. Ravintoa eli hyljettä tai merileijonaa saatiin Victory Beachilta. Kauemmaskin lähdettiin, kesällä jalkaisin sisämaahan Wakatipu-järvelle greenstonea etsimään tai meloen Stewart Islandille asti moa-lintua metsästämään. Molempiin matkaa kertyy yli 200 km.

Victory Beach oli kävijälle palkitseva. Näin matkan ensimmäisen merileijonan, naaraan.

Merileijonan lajinimi on harhaanjohtava. Ne eivät ole sukua leijonille vaan hylkeille. Asiantuntematon nimi on käännös englannista (sea lion) ja johtunee uroksien pään massiivisuudesta suhteessa naaraisiin. Informaatiokylteissä varoitettiin menemästä liian lähelle urosta, joka voi alkaa ajaa sinua takaa ja puraista. Erikseen mainittiin, ettei saa ohittaa urosta rannan puolelta, sillä meri on urokselle pakoreitti, jota ei saa sulkea. Neuvoa ei tarvinnut laittaa koetukselle, koska uroksia en nähnyt.

Kylteissä mainittiin myös hoihoista, harvinaisista keltasilmäpingviineistä, joiden pesät ovat hiekkarannan törmässä. Kun näet pingviinin, istu alas, sillä muuten pingviini pitää sinua vaarallisena vihollisena.

Tätä neuvoa pääsin soveltamaan. Näin meressä uivan linnun 150 metrin päässä. Istuin alas ja odotin. Pingviini nousi merestä minuutin kuluttua, hoippui rannalla 5 minuuttia ja katosi hiekkatörmän taakse. Otin todisteeksi kännykällä surkean kuvan.

Tietysti en voinut erottaa ilman kiikaria oliko se keltasilmäpingviini, mutta ei se muukaan voi olla. Myöhemmin näin toisen pingviinin (ja istuin alas, odotin, pingviini käveli 5 minuuttia rannan yli). Palasin asunnolle pyöräiltyäni 69 km ja käveltyäni rannalla 7 km.

Tänään sunnuntaina 17.1.2010 kävin polkupyörällä Otagon lahden pohjoispuolella (reitti ylempänä satelliittikuvassa). Pääkohde oli Baldwin Street, jolla on maailman jyrkimmän kadun ennätys.

Liitän kaksi kuvaa. Tämä ei ole jyrkimmästä kohdasta.

Tämä on melkein jyrkimmässä kohdassa.

Baldwin Streetin pinta on betonia. Jos se olisi asfalttia, se valuisi kesäkuumalla mäkeä alas, sillä jyrkkyys on niinkin suuri kuin 1:2,86, mikä tarkoittaa, että jokaista 2,86 metriä kohden katu nousee metrin.

Yritin pyöräillä kadun ylös. Ei onnistunut. Taksit ajoivat mäen ylös ongelmitta, sillä turisteja käy paljon. Yllä oleva talo on yksi kuvatuimmista - eipä ihme, että omistaja on laittanut lakanat ikkunaan.

Baldwin Streetin jälkeen tutkailin Dunedinin kasvitieteellistä puutarhaa ja kävin 300-metrisellä Signal Hillillä, josta näkee kaupungin yli. Pilvet roikkuivat 250 metrissä, joten näkyvyys oli heikko. Jatkoin kukkulatien kautta Port Chalmersiin, jossa pieni taideteospuisto tarjosi virikettä.

Tänään 46 km pyöräilyä.

Yhteenvetona voin sanoa, että Dunedin on todella mäkinen kaupunki. Vaikken erikseen yrittänyt löytää mäkiä vaan pikemmin välttää niitä, eilen ja tänään pyöräilin reilut 1500 nousumetriä.

Summataan lisää. Niinä 15 päivänä, joina täällä olen ollut, nousumetrejä on kertynyt Dunedinissa 2800, Queenstownin patikoinneissa 1800 ja Milford Trackilla 1500 metriä = yhteensä yli 6000 metriä. Se on 400 metriä per päivä. Jos kerrostalossa on 3-metriset kerrokset, olen keskimäärin kiivennyt päivittäin 133 kerrosta.

Briefly in English. Bicycling around Dunedin. On Saturday I saw my first sea lion (female) and two yellow-eyed penguins on Victory Beach. On Sunday I checked Baldwin Street, the world's steepest street.