Heaphy Trackilla kuulin ensi kertaa kiivilinnun huutoa (kirjoitan tästedes kiivi enkä kiwi). On sitä odotettukin. Moniko tietää miltä kiivi näyttää? Tosi oudolta. 2-3,5 kg siivetön karvainen lihapallo, jossa on jalat ja silmät ja pitkä nokka eikä muuta. Kun ensimmäinen (kuollut) kiivi tuotiin 1800-luvun alussa Lontooseen, monen oli vaikea uskoa näkemäänsä (alla alkuperäiskuva valokuvattu eräästä monisteesta).
Mutta lähdetään alusta, puuroaamiainen torstaina 4.2.2010 Nelsonissa.
(Jos jotakuta kiinnostaa, otan yleensä 2-3 kuvaa, joista valitsen parhaan. Tässä poikkeuksellisesti koko sarja, koska siitä näkyy miten nopeasti aamu valkenee.)
Heaphy Track ylittää vesistöjen välisen satulan kuten monet hienot Uuden Seelannin patikointipolut. 75 km reitti on oikotie, sillä autolla reitin päästä päähän on 463 km.
Matkalla jäi aikaa jutella yritysjohtaja Albertin kanssa, jonka nosturibisnekset on laman takia jäissä, joten hän tekee mistä pitää, ajaa autoa ja juttelee turistien kanssa. Ylitimme mm. Buller-joen, joka olisi avokanoottimelojalle kelpo 150 km joki, kosket luokkaa III isoimmillaan.
Nelsonin alueella on muutenkin koettavaa, mm. Nelson Lakes, jossa on joitakin kuumia lähteitä. Syys-lokakuussa maisema lienee paras, jolloin huipuilla on lunta ja maisema alppimaisempi.
Heaphy Trackin voi kävellä kumpaan suuntaan tahansa kuten muutkin great walkit (vain Milford Track on tästä poikkeus). Useimmat tarpovat pohjoisesta etelään - minä toisin päin. Ensimmäisen päivän patikointi itärannikolla alkaa Kohaihaista ja kulkee 17 km meren rantaa pohjoiseen välillä metsässä, välillä hiekalla auringon paahteessa.
Päivä oli kuuma, mutta vesitäydennystä sai puroista. Vettä voi juoda sellaisenaan, sillä vatsan sotkevaa giardia-alkueläintä ei Heaphy Trackin puroissa esiinny.
Heaphy river -joen suussa on ensimmäinen tupa. Nousuveden aikaan retkimies pesee hiet pois makean ja suolaisen veden sekoituksessa. Jäykän näköinen uimari, muttei vesi kylmää ollut.
Ilta pimenee.
20 hengen tupa oli liki täynnä. Useimmat olivat jo kävelleet suurimman osan matkaa ja kertoivat kuulleensa kiiviä Perry Saddle -tuvalla. Ajattelin valvoa ja yrittää kuunnella pimeän tullen kiivin ääntä täällä, mutta kun näin kaksi opossumia (jotka syövät kiivin munia), luovutin ja menin nukkumaan.
Toisena päivänä perjantaina 5.2.2010 kaskaiden korviahuumaava soitto väheni, kun polku kohosi korkeammalle. Metsän siimeksestä aukesi vain harvoin näkymä alas Heaphy riverille.
Toinen tai oikeastaan kolmas tupa on 700 metrissä. Heaphy Trackilla on näet 7 tupaa, mutta kukaan ei kävele tätä 7 päivää vaan 4-6, jolloin kämpät valitaan päiväetappien mukaan. Heaphy riverin suu näytti James Mackay Hutilta katsoen tältä.
Tämäkin 20 hengen tupa tuli liki täyteen. Tuvan seinältä luin, että Powelliphanta -etanoitakin pitää suojella.
Maailman suurin etanalajisto on vaarassa, koska opossumit ovat päässeet jättietanoiden makuun (yllä etanan hylkäämä noin 9-senttinen kuori, joka oli ymmäärtääkseni tuotu vain näytille tuvan viereen). Jotta opossumien määrä vähenisi, Heaphy Trackin maastoon levitetään helikopterista myrkkysyöttejä. Myrkky 1080 tehoaa vain nisäkkäisiin. Uudessa Seelannissa sitä voi käyttää, koska luontaisia nisäkkäitä ei ole. Koirille on luonnonpuistoihin pääsykielto, koska myrkky tehoaa niihin.
Lauantaina 6.2.2010 lähdin tarpomaan ennen auringon nousua, koska matkaa oli 24 km ja halusin hyödyntää viileät aamutunnit. Viiden asteen lämpö ja aamusumu kylmäsivät.
Pensaissa oli valkoisia pusseja.
Lähempää katsoen ne olivat muovimaista ainetta, ei tahmaista.
Kyseessä on hämähäkin tekele. Pian sen sisältä tulee ulos 50 pikkuhämähäkkiä. Hämähäkkien määrän aamupatikoija kyllä huomasi polun poikki viritettyjen seittien kertyessä t-paitaan ja kasvoihin. Tämä on pieni murhe, sillä myrkyllisiä hämähäkkejä ei Uudessa Seelannissa ole.
Kolmannen päivän aikana kuljetaan ylätasangolla. Jotkut vedet ylitetään siltoja pitkin.
Toiset ylitetään kivillä astellen, joskin tulva-aikana siltavaihtoehtokin on tarjolla.
Myös lentokyvytön weka-kanalintu aiheutti hetken pysähdyksen.
Ohitin Saxon Hutin. Goulands Down -tuvalla söin. Siellä oli toinenkin patikoija, Roger Sveitsistä, joka oli lähtenyt Saxonista eli liikkui samaan suuntaan kuin minä. Paikalle tuli myös Perry Saddle -tuvan vartija oudon piippaavan laitteen kanssa.
Mikä se on? Vartija sanoi, ettei voi puhua juuri nyt. Kului 3 minuuttia, kunnes piippaukset olivat muistivihossa. Mitä tapahtui? Kuulimme, että 50 metrin päässä pensaistossa on kiivi, sillä etäisyyden tietää piippausten voimakkuudesta. Kiivin jalassa oleva laite kerää tietoa kuinka paljon kiivi liikkuu. Piippaukset tulevat sarjoina, yksi sarja päivää kohti. Nyt kerättiin talteen koko viikon tiedot, josta kävi ilmi, että kiivi on ollut liikkeessä. Se taas tarkoittaa, että kiivi ei ole vielä muninut.
Ovatko kiivit selvinneet näin hyvin täällä? Eivät ole. Great spotted kiwi -laji eli suomeksi kirjokiivi on kerran jo hävinnyt Goulands Downs -ylätasangolta, mutta istutettu takaisin. Nyt täällä on kymmenkunta paria, joita seurataan.
Jatkoimme Rogerin kanssa yhtä matkaa. Seuraavan kuvan otti Roger.
Saavuimme Perry Saddle -tuvalle. Tämäkin tupa on pienempi kuin mikään Milford Trackin tupa. Perusvarustus on silti sama, kaasukeittolevyjä ja punkkia vain vähemmän (aurinkokennoihin perustuva valaistus tosin puuttuu).
Nyt vain odottelemaan iltapimeää, jolloin kirjokiivi kuulemma alkaa huudella. Paikalle tuli toisesta suunnasta myöhemmin muita patikoijia, joista yksi, Liz, oli ollut aiemmin Department of Conservationin opas. Hän tunsi hyvin lintujen äänet.
Meitä oli kuusi, kun lähdimme auringon laskettua kulkemaan polkua purolle, sillä joku oli sanonut, että siellä kiivejä asuu.
Hiljaista ja jännää. Kompastelimme pimeässä. Välillä Liz pysäytti meidät. Morepork-pöllö huhuili (suomeksi kai uudenseelanninhaukkapöllö?). Joella pysähdyimme ja istuskelimme 10 minuuttia. Vesi solisi, muuten hiljaista.
Lähdimme takaisin. Muut menivät nukkumaan. Jäin ulos. Tunnistin aikani kuluksi eteläisen taivaan tähtiä. Uuden Seelannin lipusta tuttu etelän risti on kuvan keskeltä hiukan oikealle ja neljänneksen alas, ristin yläpään osoittaessa vasemmalle alas.
Pimeä hiilisäkkisumu näkyi hyvin samoin kuin Magellanin pilvet (eivät näy kuvassa kuin aavistuksen).
Kului 10 minuuttia, kunnes kiivi huusi. Naaraskiivi. Ääni alkaa alhaalta ja jatkuu ylös, toistuen muutaman kerran. Katselin tähtiä, mutta kieltämättä myös maastoa. Pimeässä kaikki tummat kohteet alkavat näyttää kiiveiltä. Odottaa vain, että ne liikkuisivat. Kun sytyttää lampun, ne ovat kiviä, eivät kiivejä. 15 minuutin kuluttua kiivi huusi toisesta suunnasta.
Kuljeskelin hiukan. Laitoin kameran videotilaan, jotta kiivin ääni tarttuisi siihen. Odotin puoli tuntia. Kiivi huusi taas. Laitoin filmin päälle. Kiivi huusi useita kertoja ja tuntui, että mukaan tuli toinen kiivi samasta suunnasta. Yhtä aikaa onnellinen ja pelokas huuto: kivaa olla metsässä, meille tulee kohta muna!
Olen kuunnellut kameran filmileikettä jälkikäteen. Enimmäkseen kuuluu kameran kohinaa, mutta hiljaa, kaukaa, kiivin ääni. Laitan sen tähän perään, jos saan käsitellyksi nettiin.
Tunnin jälkeen menin nukkumaan. Heräsin kerran kiivin huutoon.
Sunnuntaina 7.2.2010 heräsin aikaisin, sillä matkaa oli 16 km ja tilattu kyyti klo 11:30. Ravistin Rogerin hereille, joka lähti mäkeä alas ilman aamiaista, sillä hänellä oli toinen maksettu kyyti vielä aiemmin. Syötyäni aloin laskeutua aamuhämärässä metsässä polkua alas.
Edelleen sama juttu. Huomasin, että jokaisessa tummassa kohteessa yritin nähdä kiivin. Olin jotenkin onnistunut ohjelmoimaan itseni niin. Onko tämä tervettä? Kun polulla 5 metriä edessäni oli kuin olikin tumma lintu, pysähdyin ja tunsin pettymystä, kun se oli liian pieni. Se oli morepork-pöllö, joka lennähti pois muutaman sekunnin jälkeen. En ole ennen nähnyt tätä pöllöä, mutta silti olin pettynyt, kun halusin, että se olisi kiivi. (Toivottavasti tämä menee ohi.)
Viimeinen päivä valkeni ja tarjosi kauniita näkymiä.
Päästyäni reitin loppuun heitin vaatteet pois ja uin Brown river -joessa nakuna (tai kastauduin, syvyys 15 cm). Kuljetusfirma heitti kuusi uusseelantilaista polun päähän. Minä astuin vuorostani kyytiin päästen Nelsoniin, josta edelleen Blenheimiin, jossa olin yötä teltassa (ja alitajiusesti totesin yöllä pissalla käydessä, että leirintäalueen sorsat eivät ole kiivejä).
Maanantaina 8.2.2010 palasin pitkällä bussimatkalla Dunediniin. Kello oli paljon, hain pikaruokaa.
Ja naapurille tiedoksi, All Blacks -paita löytyi.
Briefly in English. I walked the Heaphy Track on 4-7 February, 2010. While walking, I didn't see a kiwi bird, but I heard a great spotted kiwi.
Kommentit