Taas vanhaa juttua muistelen, sillä tämä tapahtui El Chaltenissa 19.-21.1.2012. Nythän olen jo El Chaltenista poistunut ja lekottelen El Calafatessa pari päivää.

Argentiina on iso maa. El Chalteniin tulin lopulta 28 tunnin bussimatkan jälkeen (luvattiin 25 tuntia, Google Maps sanoo, että matka Bariloche - El Chalten = 1377 km, 22 tuntia). Kolme lisätuntia tulivat ylimääräisistä pysähdyksistä, koska syrjäisillä hiekkateillä piti auttaa muita autoja ja bussi itsekin meni jotenkin rikki välillä. Kunnon syömätaukoja ei ollut. Kaikki olivat nälkäisiä matkan jälkeen.

Sinänsä matka tutustutti ihmisiin kuten indianalaiseen metsäntutkija-karjapaimen Brianiin, australialaiskaksikkoon ja belgialaispariskuntaan. Kun myöhemmin patikoin El Chaltenin takamailla ja joku näistä tuli vastaan (eikä se ollut yhden kerran, sillä patikointipolut risteävät), niin oli helppo vaihtaa kuulumisia huutamalla "helou australia", jolloin australiaanot kääntyivät ym.

Ensimmäisen El Chaltenin yön nukuin keskustan täpötäydellä leirintäalueella (sisämajoitusta on kesällä tuiki mahdotonta saada ilman ennakkovarausta enkä sitä etsinytkään).

Huomioikaa taustalla pilkottava Fitz Roy -vuori. Se on vetonaula. Fitz Roy ja toinen yhtä teräväpiirteinen Cerro Torre vetävät tänne lukemattomia kiipeilijöitä -- vuoria on näet tavattoman vaikea huiputtaa.

Toinen näkymä kaupungilta. Cerro Torren terävä kärki keskeltä vasemmalle

Patikoijia ryntää paikalle tietysti vielä enemmän kuin kiipeilijöitä. He pyhiinvaeltavat lähelle näitä vuoria päästäkseen nauttimaan niiden kauneudesta ja viisaudesta.

Hyvästi vähäksi aikaa El Chalten, sinä pieni turistikyläpahanen, jossa langaton internet ei kunnolla toimi (grr).

Lähdin ensin kohti campamento Agostinia, jossa ihailun kohde on Cerro Torre. Ensimmäiselle miradorille, siis näköalapaikalle, ehtii tunnissa.

Reilussa kolmessa tunnissa saavuttaa Laguna Torren, johon Cerro Torren jäätikkö sulaa.

Järven väri on myrkynvihreä johtuen jäätikön mukana valuvasta hienojakoisesta pölystä ja mineraaleista. Jäätikköä on mahdollista tarkastella lähemmin, kun patikoi järven pohjoisrantaa jään reunan yläpuolelle (likainen jäätikkö valuu oikealta vasemmalle).

Mittasuhteet ovat epäselvät. On mahdoton sanoa kuinka korkea jäätikkö on vesirajassa. Ehkä 20-40 metriä.

Metsässä on outo puro, josta täytin pulloni. Kuin vasta uuden uomansa löytänyt.

Campamento Agostini on varsin alkeellinen. Juoma- ja ruokavesi otetaan joesta, joka on yhtä pölynsameaa kuin järvi. Vessa on koppi, jossa reikä kovamuovilattiassa. Onneksi en paina 200 kg, sillä lattia ei kestäisi.

Heräsin varhain. Aamuaurinko värittää Cerro Torren selkeämmin kuin illalla.

Lähdin kohti campamento Poincenotia, jossa ihailun kohde on Fitz Roy. Hiekassa patikointipolulla oli paljon jonkin perhoslajin toukkia. Niitä joutui noukkimaan välillä housuista ja rinkasta.

Kävin lumipatikoimassa El Chaltenissa 2010 auringonpimennysreissulla. Talvella 2010 tämä tikka oli punapäinen, mutta kesällä 2012 mustapää.

Muutaman tunnin kuluttua edessä oleva vuori on kierretty ja Fitz Royn ryhmä alkaa tulla esiin.

El Chaltenin patikointi on varsin tasaista, helppoja polkuja, loivia mäkiä, siltoja jokien yli.

Paitsi sitten, kun halutaan vielä lähemmäs. Silloin jätetään painava rinkka alas ja patikoidaan 450 metriä melko hyvää polkua ylös katsomaan Laguna de Los Tres ja sen takana Fitz Roy.

Komeaa.

Ruuhka polulla on suuri. Hola, huudan jokaiselle, tai helou, jos tuntuu, että vastaantulija ei ole eteläamerikkalainen.

Sitten on vielä Laguna Sucia, jota juuri kukaan ei mene katsomaan. En minäkään. Kurkistin vain, että siinäpä tämän paikan turkoosein järvi.

Vielä yksi retki edestakaisin. Laguna Piedras Blancas (valkoiset kivet) on ostamallani kartalla merkattu aluksi helppokulkuiseksi ja sitten vaikeaksi. Vaikea tarkoittaa tosiaan vaikeaa: polkua ei ole. On punnerrettava 1-5 metristen kivien päällä taiteillen perille (hyvin varovasti).

Järvellä on aina jäämöhkäleitä. Nyt on ilta, aamuvalossa tästä saisi paremman kuvan.

Nukkumaan. Campamento Poincenot. Ruuhka. Laskin 50 telttaa.

Krooh. Aamulla taas varhain liikkeelle. Olisi vielä yksi näkökulma pohjoisen puolelta Cerro Torrelle ja Fitz Roylle (molemmat yhdellä kerralla), mutta päätän jättää väliin. Tyydyn aamun punaväreihin, joka värjää Fitz Royn ryhmän.

Punainen hehku kestää vain hetken. Pian väri on melkein normaali.

Vielä yksi versio. Heijastuksena Laguna Caprissa.

Löysin saman puutakin kuin vuonna 2010.

Panoraama Rio del Bosquelle.

Vertailukuvat 2010 ja 2012, talvi ja kesä (hmm, seison näköjään 2 metriä eri kohdassa).

Sitten paluu El Chalteniin, talteen jättämieni tavaroiden haku ja bussilla El Calafateen.

Google Earth -kuva. Cerro Torren lähestyminen vasemmalla, Fitz Roy oikealla.

El Chalten on maineensa veroinen muttei yllättänyt samalla lailla kuin Nahuel Huapi, joka on toistaiseksi tämän matkan ykkönen.

Merkillinen lisähuomio. Kaikkialla maastossa pölyää. Tähän asti luulin pölyisyyden liittyvän pieneen määrään tulivuoren tuhkaa (esim. Nahuel Huapilla), mutta se onkin täällä yleisempää. Argentiinassa ei näet ole aamukastetta!

Suomessa en ole aamukastetta paljon arvostanut, sillä se kastelee ulkoteltan, jota on kurja aamulla pakata märkänä. En ole tullut ajatelleeksi, että aamukaste sitoo maan pölyn. Argentiinassa sataa niin vähän, että pöly aiheuttaa staattista sähköä, tarttuu telttaan, vaatteisiin, sukkiin, kenkiin. Siihen kyllä tottuu, luulen.

Itse kuitenkin, aamukasteen poikana, vein El Calafatessa pölyiset vaatteet pesulaan. Hyvä on puhtailla vaatteilla lähteä Torres del Paineen patikoimaan. Liput on varattu, lähtö keskiviikkona 25.1.2012.