Kun olin 30.12.2010 palannut Abang-tulivuorelta, oli tunti aikaa pakata ja lähteä shuttle bussilla kohti Bedugulia (shuttle bussiin mahtuu noin 20 henkeä). Bedugulin seutu on ylänköaluetta reilu 1000 metriä merenpinnan yläpuolella ja siellä on tulivuoria. Tiesin siellä olevan paikallisia oppaita, joten pyysin kuskia pysäyttämään jonkun matkanjärjestäjän kohdalla.

Näin tapahtui ja tapasin Aminin, joka on opas ja oma työnantajansa. Sovimme seuraavaksi aamuksi alkavamme klo 5 patikoinnin kohti Catur-tulivuorta. Tällä kertaa halusin majoittautua yöksi telttaan, sillä sitä en ollut vielä Indonesiassa tehnyt. Viereisellä Ashram-hotellilla oli nättejä nurmikenttiä, mutta vastaanotossa kiellettiin leiriytyminen. Niin sitten buukkasin itseni tavalliseen hotellihuoneeseen.

Nyt täytyy sanoa muutama sana telttailusta. Yleensä ottaen Indonesiassa ei telttailla. Maa on siihen liian kuuma ja esim. Ubudissa on paljon pieniä hyönteisiä. Jotenkin minua arvelluttaa se, että 2 millimetrin pienet muurahaiset tulevat yöllä teltan rei'istä sisään tavaroitteni joukkoon.

Voitte tietysti pitää minua herkkähipiäisenä, mutta olen nähnyt noiden pienien muurahaisten menevän joka paikkaan. Niiden tassuttelua iholla ei tunne. Jo ensimmäisenä päivänä täällä Ubudissa, kun istuin hostellihuoneen edessä olevilla tuoleilla ja käytin tätä miniläppäriä, huomasin pian, että ihollani ja vaatteillani juoksee koko joukko noita ilkiöitä. Pudistelin ne pois ja jatkoin tietokoneen käyttöä.

Hyvä näin, mutta myöhemmin kun olin jättänyt miniläppärin sängylle, huomasin, että sängyllä on pikkumuurahaisia. Mistä ne ovat tulleet, ihmettelin. Pian huomasin, että ne ovat majoittuneet miniläppärini sisään. Ravistelin läppäriä ja aina vain putosi sängylle lisää muurahaisia. Tapoin niitä yksi kerrallaan, ravistelin ja tapoin. Vielä 2 päivää sen jälkeen, kun olin lopettanut miniläppärin käytön huoneen ulkopuolella (pysyin siinä vaiheessa aina huoneessani, kun käytin miniläppäriä), silloin tällöin näytön yli juoksi joku pirulainen. Sormi päälle, taas kuoli yksi.

Kaiken huippu oli se yksi muurahainen, joka ei kuollutkaan, kun painoin sormella. Se näet käveli näytön läpinäkyvän pinnoitteen ja valoelementtien välissä. Painoin kovempaa, jolloin muurahainen liiskautui näytön alle. Siinä sen jälki yhä on ja pysyy, muistona Indonesian pienistä muurahaisista niin kauan kuin tätä miniläppäriä käytän.

Takaisin Beduguliin. Koska alue sijaitsee yli 1000 metrin korkeudessa, jossa on viileämpää, arvelin, ettei siellä ole pikkumurkkuja, joten siksi halusin koettaa vihdoin telttailua. Arveluni tuntui pitävän paikkansa, sillä hotellihuoneessani oli vain muutamia isompia 4 millimetrin muurahaisia, joiden suhteen en ole herkkähipiäinen.

Koska aikaa oli mukavasti ennen pimeän tuloa, lähdin tutustumaan Beduguliin. Totesin lukemani matkaopaskirjan tekstin oikeaksi, että Bedugul on balilaisten itsensä suosima "kylmä" lomapaikka, mikä tarkoittaa, että lämpötila voi laskea 20 asteeseen (balilaiselle "cool air" tarkoittaa 25 astetta, "cold" 20 astetta, sitä kylmempiä lämpötiloja ei juuri tunneta).

Bedugulin sydän on 2,5-kilometrinen pyöreähkö Bratan-järvi, jossa voi harrastaa erilaisia vesiurheilulajeja kuten seeprakirjoahventen kalastusta.

1293891080_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Erilaisia veneitä moottorilla tai ilman voi vuokrata ja liikkua järvellä. Voi myös lentää moottoriveneen perässä liitovarjolla. Minua kiinnosti vuokrata alla oleva outrigger-mallinen kanootti mutten koskaan ehtinyt.

1293891585_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Joku voi huomauttaa, että melojalla ja matkustajilla ei ole kelluntaliivejä, mutta eipä tuo laite voi kaatuakaan, niin tukeva ja kolho se on (mutta tietysti tuostakin veneestä voi pudota ja loukata itsensä).

Laitetaan kuva myös kanootin takaisesta rakennuksesta kokonaisena.

1293891165_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tämä 11-hattuinen hindutemppeli Pura Ulun Danu Bratan on rakennettu pienelle saarelle 1600-luvulla ja on balilaisille tyypillinen (olen pahoillani, etten tiedä juuri enempää, sillä rakennukset eivät kiinnosta minua).

Kun ilta tuli, palasin hotellihuoneeseen ja odotin pimeää. Kävin ulkona tarkistamassa sileää ruohokenttää mikä osa olisi parhaiten varjossa. Klo 20 hiivin valitsemaani paikkaan telttaa pystyttämään ja kävin nukkumaan sammakoiden kurnutusta kuunnellen.

Vuoden viimeisenä päivänä 31.12.2010 heräsin hyvissä ajoin ja purin teltan pimeässä. Kaiken kaikkiaan ongelmaton yö oli ollut pilvinen mutta täysin kuiva ja vailla häiritseviä hyönteisiä, joten telttani oli valmis uuteen seikkailuun seuraavana yönä. Kello 5 aamulla lähdettiin oppaani Aminin kanssa ensin aamuteelle, joka tarjoiltiin katukeittiöstä.

1293891657_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Amin valitsi kengikseen kumisaappaat, koska tiesi sateen tulevan. Minä patikoin märissä lenkkareissa kuten Baluranin kansallispuistosta asti olen joutunut tekemään.

Ensin mentiin moottoripyörällä polun alkuun (minä Aminin kyydissä). Sieltä lähdettiin nousemaan polkua hitaasti. Polku oli leveämpi kuin edellisenä päivänä Abangilla ja sen varrella oli muutama kankainen roskasäkki niitä retkeilijöitä ja paikallisia vaeltajia varten, jotka eivät jaksa kantaa roskia metsästä pois.

1293891791_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Ongelma vain, että apinat ovat repineet tämän roskasäkin rikki ruokaa etsiessään. Muutenkin jälleen kerran totesin, että Indonesian ja Balin vaellusreitit eivät ole niin siistit kuin Suomessa. Roskia löytyy sieltä täältä: tyhjiä vesipulloja, suklaapatukan papereita, tölkkejä, pahviroskaa jne.

Jonkin ajan kuluttua pysähdyimme syömään. Amin oli varannut minullekin hyvän riisi-nuudeli-aamiaisen, jossa oli mukana kanaa. Nam. Jatkoimme patikointia. Kun vasemmalla puolella olisi pitänyt näkyä Bratan-järvi yhä korkeammalta, sitä ei näkynyt, koska patikoimme pilvessä. Välillä Amin sanoi tarvitsevansa tauon, joten annoin hänen hengähtää.

Huippu saavutettiin reilun 700 metrin nousun jälkeen tunnissa ja 45 minuutissa. Otin kuvan huipun hindutemppelistä sateessa. Vaikka Amin on muslimi, hän uhrasi hindujumalille.

1293891846_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Täältä olisi pitänyt olla komea näkymä alas kolmelle eri järvelle (Bratan, Buyan, Temblingan), mutta mitään ei sumussa näkynyt. Vasta myöhemmin Google Earthista sain käsityksen millaisen reitin olimme kulkeneet (kuvassa vain Bratan-järvi).

1293891953_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kuvan taustalla näkyy keltaisina viivoina aiemmat patikoinnit 28.12. Baturille ja 30.12. Abangille. Lähdimme laskeutumaan. Sateisen huipun jäkeen saimme nauttia jonkin aikaa siitä, ettei satanut. Jotkut kohdat olivat jyrkkiä.

1293891889_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Alas pääsimme hyvissä ajoin ja ehdin hotellille syömään aamiaista. Patikointi oli jälleen ollut palkitseva, vaikka maisemia en ollut tällä kerralla nähnyt.

Patikointi oli myös ollut helppo, sillä olen näemmä aika hyvässä fyysisessä kunnossa. Kun minulla on nyt ollut Indonesiassa neljä opasta eri tulivuorilla (Merapi, Batur, Abang, Catur), vain Merapin Glondor on ollut minua hyväkuntoisempi. Amin oli toinen opas joka kysyi minulta olenko ammatiltani sotilas? Näytän kuulemma niin maastokelpoiselta eri tehtäviin enkä hengästy (mutta toki hikoilen).

Nyt kun olen kehunut itseäni ja kuntoisuuttani, on laitettava heti perään vastakkainen huomio. Indonesiassa ei hyväkuntoisuus riitä. Täytyy olla myös ymmärrystä mahdollisista vaaroista luonnossa (tulivuoret, kasvit, eläimet) ja sitä minulla ei ole. Siksi aion jatkossakin maksaa siitä, että opas tulee kanssani vuorille, jos sellaisia vielä ehdin valloittaa.

Retken jälkeen pakkasin tavarani ja poistuin hotellista. Oli alkanut sataa. Amin ajoi minut moottoripyörällä Buyan-järvelle, jossa on Bedugulin alueen (ja ehkä koko Balin) ainoa virallinen leirintäalue. Sinne pystytin teltan.

1293943775_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Minulla oli mukana matkaopaskirja, joka kertoi alueen luontopoluista. Lähdin niitä tutkimaan. Koska satoi, en pakannut kirjaa jo valmiiksi märkään reppuun kastumaan, vaan painoin kirjassa olevan kartan piirteet summittaisesti mieleeni. Mukaan otin (kartattoman) GPS-paikantimen, jotten eksyisi.

Kävelin 3-kilometrisen Buyan-järven etelärantaa länteen. Sen jälkeen tulisi kilometri sademetsässä ja sitten 2-kilometrinen Temblingan-järvi, jonka aioin kiertää ja sitten palata takaisin. Kirja lupasi, että reitin voi kulkea 3 tunnissa.

Reitti alkoi 4 metriä leveänä välistä mutaisena tienä, jota pitkin paikalliset motoristit ajelivat hakemaan polttopuuta metsästä, kalastamaan tai muista syistä, joista minulla ei ole ymmärrystä. Tie kapeni poluksi, kun menin länteen. Välistä oikealla näkyi Buyan-järvi, josta tiesin, että olen oikeassa suunnassa.

Polku kapeni edelleen ja haarautui. Pysyin Buyan-järven tuntumassa, jotten eksyisi. Välillä jokin polku johti järven rannalla niin tiheään pusikkoon, että oli otettava toinen polku mäkeä ylös kauemmas järvestä. Mutaiset mäet olivat sateessa liukkaat. Pyrin löytämään puita, joista kiinni pitämällä en liukuisi alas. Näin etenin suunniteltuun suuntaan. Polku kapeni yhä ja lopulta sitä ei ollut. Jostain kaukaa kuului autojen ja moottoripyörien pärinä. Merkki sivilisaatiosta.

Lähdöstä oli kulunut puolitoista tuntia. Jatkoin edelleen rämpimistä samalla kuin katsoin GPS-paikantimesta etenemistäni suurin piirtein oikeaan suuntaan. Iilimatoja tarttui lehvästöstä käsiini, mutta poistin niitä sitä mukaa. Pidin sadetakin hupun päässäni, jottei niitä menisi niskaan.

Hiukan lisää iilimadosta. Aluksi (esim. ollessaan sadetakin hihassa) se on kuin kapea 1-2 -senttinen mittarimato, joka etenee ruumistaan taivuttelemalla. Kun siihen tarttuu sormilla heittääkseen sen pois, se on jo tarttunut sormiin hiukan. Täytyy kunnolla ravistaa, jotta se lähtee. Välillä huomasin käteeni jo tarttuneen iilimadon, joka oli jo imenyt itsensä puolen sentin paksuiseksi. Silloin sen irrottaminen on hankalampaa. Missään vaiheessa iilimato ei tee kipeää.

Löysin polun, johon yhtyi muita polkuja ja joka muuttui isommaksi. Lähdin kulkemaan sitä. Polun avulla löysin uudestaan järvelle, jonka arvelin olevan Temblingan-järvi, mutta siihen polku loppui. Oli taas lähdettävä pienempiä polkuja eteenpäin.

Tuli mieleen tehdä vertaus kotikaupunkini Espoon metsiin ja Bodom-järveen. Jos Bodom-järvi ympäröidään tiheällä sademetsällä ja annetaan sitten tehtäväksi kiertää järvi kapeita liukasmäkisiä (ja toisinaan olemattomia) metsäpolkuja pitkin, samanlaista tehtävää olin nyt suorittamassa. Siis täysin päätöntä, joka saa kysymään mikä tolkku tässä on? Opaskirjassakin varoitettiin patikoimasta tätä reittiä sadekaudella.

Kun GPS-paikannin ilmoitti patterien olevan loppumassa, se oli minulle merkki keskeyttää Temblingan-järven kierto ja palata takaisin. Uutena piirteenä paluumatkalla oli mutamäkien kulkeminen alaspäin. Muutaman kerran toinen kenkä alkoi luistaa ja sitten toinenkin ja mentiin pyllymäkeä. Mitään kummempaa ei silti sattunut. Housut vain rapaantuivat. GPS-paikantimen virta riitti ja palasin lopulta leirintäalueelle.

Kun jälkikäteen laitoin reitin Google Earthiin (vasemmanpuoleinen keltainen viiva -- oikealla puolestaan näkyy päivän aiempi reitti Catur-tulivuorelle), havaitsin, etten ollut edes käynyt Temblingan-järvellä. Olin ollut siis jonkin verran metsässä.

1293892191_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kuvasta näkyy myös, että alueella olisi muita tulivuoria kuten Buyan-järven eteläpuolella oleva pyöreähuippuinen Mount Lesung. Yksin en kuitenkaan tuonne lähtisi samoamaan.

Kun retken jälkeen riisuin teltan eteisessä läpimärät housut, lenkkikengät ja sukat, näin molemmissa jaloissa kahden iilimadon jättämät verijäljet. Myöhemmin löysin sellaisen myös kaulastani. Niiden lisäksi tältä hortoiluretkeltä jäi käsiin kuva Buyan-järven kalastajista..

1293892231_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

.. mutta miksi järveen (pyydyksen viereen?) pitää rakentaa pieni mökki, sitä en tiedä (mökkejä oli järvessä kymmenkunta).

Laitan kuvan myös lystikkäästä köynnöskasvista, joka kiinnittyi toisiin kasveihin kuin muinainen puhelinjohto.

1293892266_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Mitä muuta? Sade yhä vain jatkui. Kävin selostamassa leirintäalueen naispuoliselle toimihenkilölle, että tarvitsen huomenna moottoripyöräkyydin takaisin Beduguliin aamulla kello 8, josta sitten jatkan bussilla kello 10 Ubudiin. Toimihenkilö ei puhunut englantia mutta tuntui ymmärtävän vähän.

Halusin varmistaa, että viesti menee perille, joten turvauduin elekieleen. Otin myyntikojusta vasempaan käteen ilotulitteen, näytin oikean käden etusormella sen kärkeä ja sanoin "camping". Sitten annoin sormeni liikkua hitaasti kohti myyntikojussa olevaa olutpulloa samalla, kun sanoin "motorbike". Kun sormeni saapui olutpullon kohdalle, sanoin "Bedugul". Sormeni eteni edelleen kohti naksupusseja, jossa vaiheessa sanoin "bus". Kun sormeni saapui naksupussiin, sanoin "Ubud". Ympärilläni olevat ihmiset nauroivat ja juttelivat vilkkaasti toisilleen, mistä päättelin, että viestini oli mennyt perille. Oli vielä selostettava aikataulu, joten toistin näytelmän siten, että edellisten lisäksi sanoin toivomani kellonajat "eight" ja "ten" (ja taisin toistaa tämän näytelmän vielä kerran yleiseksi viihdykkeeksi kuin muka epäillen tajusivatko he vai eivät, jolloin heidän oli puolestaan pakko elehtiä omalla tavallaan, jotta saivat minut käsittämään, että olin ymmärtänyt heidän ymmärtäneen). Ostin pullon limua ja jäin paikalle kuuntelemaan ihmisten hyväntuulista juttelua, johon olin onnistunut tekemään jonkinlaisen säväyksen.

En tainnut aiemmin mainita, että olin (tietysti) leirintäalueen ainoa ei-balilainen. Jotta ilmapiiri olisi ystävällinen, huusin jokaisen teltan kohdalla "helou" tai "good afternoon". Telttailijoita oli yhteensä kertynyt viitisenkymmentä uutta vuotta viettämään. Itse vetäydyin kuitenkin telttaani enkä tullut sieltä enää ulos, koska satoi kaatamalla.

En pidä uuden vuoden käsitteestä. Se on maailman turhin juhla. Viime vuosina olen protestoinut sitä menemällä nukkumaan viimeistään klo 22, jotten näkisi ainoatakaan tyhmää rakettia. Tällä kertaa se oli mitä luonnollisinta käytöstä, sillä valtava kaatosade, salamoinnin räiske ja ukonilma olivat huumaavat. Telttaan tuli vettä lattian kautta, sillä vaikka olin pystyttänyt teltan 5 cm ympäristöä korkeammalle kohoumalle, se ei auta, kun vuorilta rynnistää tuhat miljardia litraa sadevettä kohti Buyan-järveä. Pysyin siis tarkasti (kuivan) makuualustan päällä ja hyväunisena nukuin helposti.

Eivät balilaisetkaan kaatosateessa paljon raketteja ampuneet. Joihinkin paukkeisiin heräsin ja kun katsoin kelloa, se näytti puoltayötä. Hyvää uutta vuotta 2011.

Sade jatkui koko yön. Kävin 1.1.2011 aamuvarhaisella leirintäalueen alkeellisessa vessassa kyykkykakkimassa, jonka jälkeen pakkasin sateessa rinkan ja purin teltan. Ryhdyin odottamaan, että kello tulisi kahdeksan. Sade hiljeni ja lopulta lakkasi keskettyään 18 tuntia.

Kuvasin viereisen poikatelttaseurueen, joka poltteli nuotiota.

1293892385_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kuvasin onkivan perheen.

1293892444_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kuvasin (indonesialaisen reteilykulttuurin ilmentymänä) vapaana juoksevia kanoja syömässä retkeilijöiden jättämiä roskia (kenelle nämä kaikki eri paikoissa vapaana juoksevat kanat ja tiput kuuluvat, en tiedä).

1293892417_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Leirintäalueen toimihenkilö tuli paikalle ja soitti puhelun. Pian tuli motoristi paikalle ja hänen kyydissä pääsin takaisin Beduguliin, kuten luvattu oli. Maksoin kyydistä hyvin.

Bussissa tapasin Danielin, vanhemman herrasmiehen, jonka mainitsen siksi, että kun hän hoksasi keskustelumme jossain vaiheessa, että melon avokanootilla ja näytin selvennykseksi, että melon kanoottia yhdeltä puolelta j-vedolla, hän sanoi, ettei tuo mikään j-veto ole. Seurasi 3 minuutin esitelmä j-vedosta, jonka kuuntelin loppuun vastaan väittämättä. Olin näet sattunut tapaamaan kanadalaisen, joka oli melontabaletin suurmestari. Seurasi mielenkiintoisia keskusteluita, joiden henki oli aluksi hänen puolelta minun (pätevyyteni) testaaminen, mutta loppujen lopuksi yhteisymmärrys ja suuren luontorakkauden ylistyslaulu, jonka molemmat jaamme, vaikka lajia eri tavalla harrastammekin (kuten myös pienessä mittakaavassa lintuja). Annoin hänelle käyntikorttini ja kutsuin Suomeen, jos hän joskus haluaisi tulla. Erosimme Ubudissa, jossa poistuimme omien majapaikkojemme suuntaan. (Nykyisin, myytyään omaisuutensa Kanadassa, hän asuu Intiassa Dharamsalassa ja opiskelee buddhalaiseksi munkiksi.)

Näin päättyi vuodenvaihteen 2011 seikkailuni Bedugulin alueella. Tästä lähtien todennäköisesti retkeilen vähemmän, koska keskityn työntekoon, sillä olen tullut tänne Balille osin sen asian varjolla, että voin tehdä IT-konsultin töitä täältä.