VUODATUS.NET-blogialusta hajosi 30.6.2012. Tekstit ovat tallella, mutta kaikki blogialustan palvelimelle elokuun 2009 jälkeen tallennetut kuvat ovat hävinneet.

• Blogialustan oma tiedote löytyy Vuodatuksen Facebook-sivulta (sivun voi lukea ilman Facebook-kirjautumista).
• Asiasta on uutisoitu myös Iltasanomissa.

Joitakin kuvia ja videoita tässä blogissa yhä näkyy, mutta ne on linkitetty muista lähteistä. Retket jatkuvat, mutta missä tämä blogi jatkuu, en tiedä.

Terveisin, Janne Pyykkö

PÄIVITYS 6.8.2012: Uusi blogi on http://avisuora.wordpress.com.

Nykyisin Ivalojoen kultamaille pääsee toki helpommin Kittilä-Inari-tien varrelta, mutta joen latvoille ei. Siinä syy miksi aloin tutkia päättäväisesti tämän ns. kultareitin piirteitä lokakuussa 2011. Asia jalostui mielessä -- pian retki alkoi vaikuttaa vähän helpommalta kuin Repojoki-Vaskojoki-reissu 2011. Kun Avokanoottiyhdistyksen konkarit Ripa ja Fögö ilmoittivat halunsa liittyä retkikuntaan, päätimme saman tien kutsua muitakin mukaan tälle historialliselle reitille.

Lopulta retkelle osallistui 9 melojaa: 3 kumikanootilla (yksikkö ja kaksikko) sekä 6 kovalla kanootilla (yksiköitä). Kumikanootit matkustivat Puljuun junalla-bussilla-henkilöautolla. Kovat kanootit tulivat perässä, koska kuljetusjärjestelyt olivat hankalammat: melomaton avustaja sekä tarkka aikataulutus tarvittiin, jotta Helsingistä Puljuun vedetty kanoottitraileri saatiin tyhjänä siirretyksi Ivaloon odottamaan melonnan päättymistä.

Eri logistiikan takia kultareitillä oli tavallaan kaksi retkeä samaan aikaan: kumiretki ja kovaretki. Suuren osan matkaa kumiryhmä liikkui puoli päivää kovaa ryhmää edellä (ei tietoinen päätös, näin vain kävi, koska kovassa ryhmässä oli enemmän unikekoja). Toisinaan ryhmät yhdistyivät, kun kumiryhmä patikoi ja kova ryhmä otti kumit kiinni tai meni ohi. Valtaosa suurivetisistä Ivalojoen koskista laskettiin yhdessä, samoin neljä leiripaikkaa oli yhteisiä.

Se järjestelyistä. Otetaan ensimmäinen kuva.

Lauantai 9.6.2012 kello 15. Puljujärvi. Kumiryhmä (minä, Tuomas, Marko) valmiina lähtöön. Tuulee pohjoisesta. Lämpötila +4. Edellisenä yönä satanut lumi on vasta sulanut. Paikallisasukas utelee mihin aiomme. Tuntuu hyvältä sanoa, että Ivaloon. Pitkä matka. Eipä siinä mitään. Saamme viimeiset vinkit, kiitos vain. Erämaiden reitit ovat kyläläisten tiedossa.

Olin ennakkoon sopinut kovaryhmän kanssa, että ensimmäinen leiri olisi yhteinen. Nousisimme jokea 1,5 tuntia ja etsisimme kelpo leirin, jossa olisi vahvoja mäntyjä sopivin välimatkoin, sillä kolmen retkeläisen majoite oli riippumatto.

Alkumatka on helppo. Enimmäkseen tasaista melottavaa yläjuoksuun. Muutamassa harvassa virtapaikassa uitamme kanootit ylävirtaan sukkelasti. Hyvä leiripaikka löytyy 5,5 km melonnan jälkeen mäntykankaalta, jonka kartta nimeää Saarikoskenmaaksi ja josta löytyy iso tikkari.

Se on hirven nuolukivi (kuvassa minä). Siitä hirvi tyydyttää suolan tarpeen ja pysyy maisemissa, kunnes syksy koittaa ja hirven voi ampua. Tällä retkellä näimmekin useita hirviä -- ei kuitenkaan aivan niin paljon kuin Repo-Vaskojoella 2011.

Toinen tuttu ilmestys.

Vielä kun joku kertoisi miksi jotkut poron papanat ovat mustia ja toiset ruskeita? Arvaus: Mustat ovat poronmaitoa juovien vasojen jätöksiä -- ruskeat isommat aikuisten, menikö oikein?

Kolmas tuttu ilmestys.

Puissa on hitosti naavaa. Lappi tämä on, ei mikään muu.

Koska kovaryhmä ei ollut vielä saapunut eikä päivän liikunta-annos täynnä, päätimme patikoida läheiselle Saivojärvelle.

Maasto on soista, enemmän tai vähemmän (takana Puljutunturi).

Järvi ei ollut ihmeellinen, mutta toin sieltä saaliina poron luita, jotka asettelin teltan eteen.

Ah, Lappi.

Siirryimme joen penkalle kokkaamaan ja syömään, kunnes kovaryhmä saapui.

Sauvoja on Fögö. Sauvonta on hemmetin hieno taito kivuta koskia ylös, jos ei halua uittaa kanoottia. Minä en tätä taitoa osaa, mutta eipä sitä muutkaan tällä reissulla tehneet, koska sauvomiseen tarvitaan tasapainon takia iso kanootti, käytännössä kaksikko (pitkän kantotaipaleen vuoksi muut valitsivat kevyen kanootin). Liitän tähän myöhemmin filmin Fögön sauvonnasta, jos saan sellaisen käsiini.

Ensimmäinen ilta maastossa, yhteiset leiritulet.

Kävin melko aikaisin nukkumaan.

Sunnuntai 10.6.2012. Kumiryhmä heräsi varhain. Lähdimme nousemaan Vietkajokea klo 7:45. Ilmoitin lähtiessämme tavoitteeksi nousta tänään 20 km eli koko joki. Huomenna olisi ohjelmassa tavaroiden kantaminen Korsatuvalle eli vedenjakajan ylitys.

Nousimme miltei tauottomia kilometrien mittaisia koskia. Etumelojani Marko uittaa.

Otin filmiä miten uitto tapahtuu, sillä filmissä idea aukeaa selkeästi.

Kuin leija tuulessa. Takanaru vetää, etunaru ohjaa. Taidon oppii 15 minuutissa, jos narut on oikein kiinnitetty ja joki yhtä helppo kuin tuo kohta.

Kaksikkona nousussa on etunsa, sillä toinen on vapaa auttamaan, jos (esim. liian kireän keulanarun takia) kanootti ottaa virrassa väärän kulman ja karahtaa rantaan. Silloin "melamies" töytäisee keulan takaisin virtaan eikä narumiehen tarvitse kävellä takaisin kanootin luokse. (Kysyin myöhemmin miten kovat kanootit uittivat yksikköjään, kun heillä ei ollut auttajaa. Muodostuiko jonoa, jos joku hidasteli? Kuulemma ei, sillä taaempi uittaja toimi melamiehenä edessä kulkijalle. Toisaalta jos joku ehti ensimmäisenä kosken ylös, hän saattoi palata takaisin auttamaan. Kovat kanootit myös ottavat paremmin joen sisäkurvit, mikä on pyöreämuotoiselle kumikanootille hankala paikka.)

Muitakin uittomenetelmiä kokeiltiin. Välillä Marko veti rannalta ja minä meloin kanootissa, jotta olisi helpompi väistää yksittäiset kivet, matalikot ja ruohotupot. Välillä yksin nouseva Tuomas kiinnitti kanoottinsa kaksikkoon, jolloin minä vedin molempia kanootteja.

Sellainenkin variaatio kokeiltiin, jossa minä vedin kaksikkoa, jossa istui Tuomas, joka uitti siitä omaa kanoottia. :)

Joki kapeni vääjäämättä ojaksi, kun se haarautui monta kertaa ja vesimäärä väheni murto-osaan.

Ojassa uitto ei ollut järkevää kahdella köydellä, niin irrotin kaksikon takaköyden. Vedin etuköydestä ja Marko työnteli kanoottia ulos rannasta.

Näin edettiin, kunnes viimeinen koski oli ohi ja alkoi pitkä kapea osuus, ojan leveys tuskin 1,5 metriä.

Tätä osuutta kesti 3,5 km, 2 tuntia.

Sitten Vietkajankkä. Tällaista en ole ennen kokenut. Upottava laakea suo, jossa selkeä ranta puuttuu. Kävellään risujen ja ruohotuppojen seassa 10-20 cm syvässä vedessä. Jokaista askelta on varottava kuin miinakentässä. Oja on risujen keskellä mutkitteleva syvempi ura, jossa kanootti jää helposti jumiin ja johon putoaa läpi, jos astuu harhaan.

Jälleen uusi uittokonsti keksittiin. Keulaan kaksi narua, miehet eri "rannoille". Se vetää, jonka puolelle oja kääntyy.

Hidasta kuin mikä. Katsoin taakseni ja eteeni. Poistuimme tukevalta maalta melkein tunti eli 200 metriä sitten. Uusi tukeva maa olisi 600 metriä edessä. Ei jaksa. Niin päätimme keskeyttää tämän hullutuksen ja raahata kaikki tavarat idässä näkyvälle poroaidalle.

Tuomas oli edennyt tässä vaiheessa kapealla kumikanootilla satoja metrejä edelle. Tuskin edes näimme häntä tihkusateessa. Huuto ei kantanut tarpeeksi. Emme pystyneet viestimään hänelle ratkaisuamme.

Hyllyvää suota pitkin pääsimme poroaidalle ja alitimme sen. Tavarat selkään ja kävellen kohti seuraavaa kovaa maata. Kello lähenteli puolta yötä, kun pääsimme perille telttoja pystyttämään. Kailotimme rämeellä Tuomasta, mutta häntä ei kuulunut saati näkynyt. Tein vielä yhden hakukeikan, kun kävin purkamassa kanootin ja toin sen selässä kantaen teltalle. Nopea syönti ja nukkumaan kello 0:50 (onneksi on keskiyön aurinko).

Oliko fiksua kantaa tavarat poroaidan kautta? Jälkiviisaana on kiva analysoida tätä. Alla olevassa kartassa näkyy koko nousureitti Pulju-Korsatupa-Korsajärvi (ja löytyy nettikarttana täältä).

Punaisen suorakaiteen alue näkyy alla tarkempana maastokarttana ja Google Earthin satelliittikuvana. (Musta pystyviiva maastokartalla on poroaita.)

Kuvan tulkinta:

• Uittopätkä loppuu kuvan alareunassa ensimmäisen punaisen vaakaviivan kohdalla.
• Sen jälkeen alkaa 3,5 km mutkitteleva kapea oja, jonka alussa on hyviä leiripaikkoja. Kovat kanootit jäivät yöksi sinne.
• Laakea Vietkajänkkä alkaa toisen punaisen viivan kohdalta. Etenimme sitä 250 metriä, mihin kului liki tunti. Muut kanootit läpäisivät sen nopeammin, koska ovat kapeampia. Lisäksi kovat kanootit luistavat paremmin risukossa.
• Päätös kantaa tavarat poroaidalle oli loppujen lopuksi huono. Kuulimme jälkikäteen, että 100 metriä edempänä oja leveni ja melontaa olisi voinut jatkaa kohtaan, jonka olen merkinnyt maastokarttaan "Muut meloivat tähän". (Tärkeä tieto, jos nousen Vietkajoen joskus uudestaan!)

Maanantai 11.6.2012. Nukuimme melko pitkään. Jätimme teltat pystyyn, kun aamiaisen jälkeen lähdimme klo 9:30 kantamaan ensimmäistä tavaraerää kohti Korsatupaa = minä kanoottia, Marko ruokiaan ja muita painavia retkitarvikkeita.

Vanhat kullankaivajien polkupohjat löytyivät pian ja helpottivat suunnistamista. Eerikki Rundgren (tämän reitin vuonna 2010 kulkenut lapinkävijä) oli ennen retkeä vinkannut, että paras reitti kulkee Vietkavaaran itäpuolta ja se piti paikkansa.

35 kg kanoottisäkin nostaminen selkään on melko työlästä, siksi en laskenut säkkiä alas kuin kerran. Mieluummin pidin taukoa asettumalla selin vantteraan mäntyyn, laittaen kanoottisäkin pohjan runkoa vasten, käsiä polviin nojaten.

Kilometri ennen Korsatupaa huomasin Tuomaksen kävelevän Markon takana. Iloiset tervehdykset vaihdettiin. Tuomas kertoi jatkaneensa eilen aamuyön tunteina Korsatuvalle ja nukkuneensa siellä. Kanootti jäi kuitenkin tuomatta, se oli miehellä nyt selässä.

Matkaa leiripaikasta Korsatuvalle kertyi lopulta 5 km. Kuvassa minä kanoottisäkki selässä (kuva Marko Pikkarainen). Vasemmalla on Korsatuvan sauna, oikealla puuvaja.

Kello oli 11:30, kun Tuomas laittoi tuvassa aterian.

Korsatuvan vieraskirjasta löytyi yllättävä tieto. Päivää ennen meitä Vietkajoen oli noussut muoniolainen meloja Reijo. Hän oli jatkanut kohti Ivalojokea vain muutamia tunteja ennen kuin Tuomas saapui tupaan. Jätimme kirjaan myös omat merkintämme tervehdykeksi tuleville melojille ja patikoijille.

Tuomas oli jo kaiken kantanut, joten minä ja Marko lähdimme toiselle hakukeikalle. Kun olimme purkaneet teltan ja lähdössä takaisin kohti Korsatupaa, kovakanoottiryhmän ensimmäinen eli Henrik oli läpäissyt Vietkajänkän (hän teki sen vetäen kanoottia valjaissa suoraan suon läpi).

Muut olivat jänkällä kauempana. Henrik pyysi pitämään Korsatuvan saunan lämpimänä, minkä toki lupasimme.

Emme jääneet muita kovaryhmäläisiä odottelemaan, vaan kannoimme loput tavarat Korsatuvalle. Huh.

Iltapäivä oli rentoa lepäilyä, päiväunia, maaston tutkintaa. Neljä saamelaista tuli mönkijöillä Puljun tien varresta poroaitaa korjaamaan, ja lähtivät pois muutaman tunnin päristeltyään. Vuorotellen satoi ja paistoi.

Kun aikaa oli, meille tuli mieleen lähteä valokuvaamaan, kun kovakanoottilaiset kantavat välineitään. Emme lopulta kehdanneet. Turpiinhan siinä olisi saanut, jos vielä olisimme pyytäneet kantajaa hymyilemään. Hikistä hommaa, ei siinä poseerata. (Liitän tähän alle myöhemmin muutamia kuvia kovakanoottilaisten kantamisesta, jos saan siihen luvan.)

Tuomas oli toisen kantoreissumme aikana jo siirtänyt kanoottinsa Korsajärvelle melomalla sen Korsalompolosta alas (näin tekivät myöhemmin myös kaikki kovat kanootit). Minä sen sijaan pakkasin kerällä olevan kanootin uudestaan "paareiksi", jossa puumelat toimivat kantoaisoina.

Pelkkä nostaminen oli vaikeaa. Ei tämä muutenkaan toiminut, sillä kantoasento oli huono ja jouduimme pitämään kolme taukoa 1,3 km matkalla.

Muistelin hiljattain lukemaani lehtiartikkelia, jossa saksalainen tiedemies oli 1800-luvulla kokeillut kuinka paljon taakkaa hevoset vetävät. Jos yksi hevonen veti yksin 100 yksikköä, niin kaksi ei suinkaan vetänyt 2-kertaista määrää vaan enintään puolitoistakertaisen. Samoin kävi, kun hevosia lisättiin: vedetty kokonaistaakka kasvoi, mutta vähemmän kuin hevosten määrä antoi olettaa.

Samalta tuntui tämä kantokokeilu. Yksi mies kantaa kanootin tehokkaammin kuin kaksi. Hyvä näitä vaihtoehtoja on silti kokeilla, jotta tietää ensi kerralla heti miten menetellään = minä kannan.

Kovakanooteista tuli Korsatuvalle ensimmäisenä Henrik kello 18. Kannoimme vettä saunaan, lämmitimme sen ja odotimme muita. Kello 21, kun olimme jo saunomassa, tuvan pihalle astui Ilkka, mätkähti maahan selälleen ja aneli ruokaa (oliko se uupumusta vai euforiaa, en koskaan saanut selville, joka tapauksessa Henrik ja Ilkka olivat ruokapari). Ilkka toipui pian saunojaksi, mutta palasi sen jälkeen Korsalompoloon, jossa oli kovakanoottilaisten leiri. Muut kovakanoottilaiset eivät pistäytyneet Korsatuvalla.

Tiistai 12.6.2012. Aamulla kumiryhmä keräsi loput varusteet ja kantoi ne Korsajärvelle. Henrik palasi Korsalompoloon, jonne hän oli jättänyt kanootin. Hyvästi Korsatupa, ehkä joskus vielä nähdään!

Arvelin alunperin, että 3,5-kilometrinen Korsajärvi olisi tunturiylänköä ja kasvusto karun tundramaista samoin kuin oli ollut maasto Hotelliharjun liepeillä Repo-Vaskojoki-retkellä 2011. Näin ei ollut, vaan Korsajärven itärannalta kohosi sankka havumetsä.

Korsajärveltä alkaa pieni Korsaoja, jota voi paikoin meloa, paikoin talutella.

Kiviset virtapaikat laskin yksin, koska muuten kaksikko olisi jäänyt kiinni (kuva Marko Pikkarainen).

Yllä olevassa kuvassa Korsaojaan yhtyy kaksi muuta puroa. Oikealta tuleva Kultakurunoja kertoo jo nimellään, että täältäkin on kultaa vaskattu.

2 km jälkeen Korsaoja (kuvassa vasemmalla) yhtyy suurempivetiseen Avisuorajokeen (keskellä). Näiden kahden yhdyttyä joki on nimeltään Ivalojoki (jatkuu oikealle).

Tämä oli eilen Korsatuvalla sovittu paikaksi, jossa kumiryhmä odottaa kovaryhmää. Pidimme ateriatauon ja aloimme suunnitella patikointia Korsatunturille, jonka huippu oli vain 2 km etäisyydellä.

Tuomas ottaa lumipesun.

Jälleen kaksi poroaidan alitusta kohti huippua ja toiset kaksi alas tullessa.

Miksi poroaitoja on? Paitsi paliskuntien alueiden takia myös paliskunnan sisäisen laidunkierron takia (lähinnä vastaava Wikipedia-artikkeli laidunkierrosta tässä). Porojen annetaan laiduntaa vain noin puolella Lapin pinta-alasta kerrallaan. Kun porot pysyvät kesäaitauksissa ja syövät jokien varsilta heinää, jäkälä kasvaa talvea varten tyhjissä aitauksissa. Talvella poroja ei jokien varsilla näy.

Kumiryhmä katsoo länteen. Tuolla jossain välissä painaumassa (koko kuvan leveydeltä) on Korsajärvi, jonka äsken meloimme.

Tuomas tähyilee itään Kätkätuntureille.

Yksityiskohta etelässä, oikealla takana Pallastunturi.

Tunturiin on aina ihana nousta. Heinä-elokuussa se on hienoa siksi, että pääsee hetkeksi eroon hyttysistä ja mäkäristä. Tällä kesäkuun alun viileällä reissulla Lapin hyönteiset olivat vasta kehittymässä. Saimme olla niiltä rauhassa jokivarressakin.

Toki minulla oli Lapissa mukana myös Reino villisika. Tein Korsatunturilla filmin. (Ne jotka eivät tunne Reino villisikaa, lukekoot Reinon syntytarinan Baltian vappuretkeltä 2012.)

Palasimme alas kanooteille. Jäimme vahtaamaan Korsaojan mutkaiseen kohtaan milloin kovaryhmä saapuu. Puolen tunnin kuluttua 6 kovaa kanoottia ilmestyi.

Toinen kuva.

Niin koko 9 hengen porukkamme oli jälleen koossa: Minä, Marko ja Tuomas kumiryhmänä. Ripa, Fögö, Ilkka, Henrik, Tiina ja Antti kovaryhmänä.

Tähän päättyi Vietka-Ivalojoen melontaseikkailun ensimmäinen osa. Tästä alkoi toinen osa eli Ivalojoki. Kerron lisää, kunhan ehdin.

Aamulla satoi ja tuuli kaatamalla. Laitoin otsakameraan täysvedenpitävän kannen, joka estää äänten kuulumisen filmillä. Siinä syy miksi laitoin filmiin muusikkia = Debussyn Clair de Lune. Taustamusiikilla on valtava voima. :)

Sade loppui klo 11 mennessä. Saaliina samaa tavaraa kuin aiempina vuosina, mutta mielestäni vähemmän. Nyt kerätään jo pienempiä styroksinkappaleita, ei enää puolimetrisiä. Yhteensä 4 jätesäkkiä ja mm. 1 polkupyörän raato. Se on vähemmän kuin 2011, jolloin saaliiksi saatiin liki 10 jätesäkkiä roskaa.

Espoonjoki on hyvä seilata näissä merkeissä vuosittain, jotta näkee vähenevätkö roskat, eteneekö tämä mihinkään. Tänä vuonna näytti hyvältä.

Tällä kertaa telttaretki 26.-27.5.2012 Saarijärven-Pöksynhaaran maastoon Tarjan ja Petrin kanssa. Koppelo karkasi kolmesti edestä ryminällä (tai sen tapainen kookas ja tumma -- hitto kun en saanut hyvää näkökontaktia). Laulurastaan ja kaakkurin äänet opin Petriltä.

Kävin myös ensi kertaa Isolla Majaslammella, joka on Nuuksion järvien aatelia, kuuluu viiden upeimman listalle.

Tänne täytyy tulla kanootilla!

Oli leppoisaa, oli aikaa, syntyi uusi Reino villiska -filmi.

Filmin kaakkurit ovat 100% varmoja havaintoja.

Tässä on sama pulma kuin edellisessä Siuntionjoen filmissä. Kameran suunta pitäisi olla alemmas.

Olipa hieno rymyretki Siuntionjoelle! Tein tällä kertaa filmin, kun olin ostanut otsapantaan kiinnitettävän videokameran. Retkellä + filmissä esiintyy myös Tuomas.

Rymyretkissä on jännää viehätystä. Ensin katsoo karttaa ja havaitsee, että tuolta tuonne menee joki. Mitään varmuutta ei ole onko siellä tarpeeksi vettä, pääseekö läpi? Ympäristökeskuksen sivuilta voi tietysti katsella Siuntionjoen virtaamia, mutta se on suuntaa-antavaa. Ei tarvitse kauan pohtia, kun tuumaa, että tuonne on mentävä tuli mitä tuli.

Ja hyvinhän sieltä pääsi. Keskivauhti reitillä oli noin 4 km/h, mikä on aivan hyvä, sillä pahempaa pelättiin. Laitan muistiin vastaisuuden varalle: filmin tekoaikana virtaama oli Palojärvenkoskessa 1,3 m3/s (=ennen Karhujärveä = filmin kohtaa 7:25 asti) ja Tjusträskissä 5,5 m3/s (=Karhujärven jälkeen).

Retken logistiikka: Bussilla Nummelaan, kanootit kärräten Enäjärvelle, josta melonta alkoi. Lopetus Siuntioon, josta junalla kotiin.

Siuntionjoen yläosia voi meloa alkukeväästä (esim. Poikkipuoliaisesta Karhujärvelle). Kesällä vesi riittää vain joen helpolle alaosalle Siuntion kirkonkylältä merelle.

Keväällä Siuntionjoesta melotaan yleensä vain lyhyt "koskipätkä", jonka olen merkannut karttaan. Sitä ennenkin on paljon mielenkiintoista kuten filmistä ilmenee -- heti sen jälkeen, kun Siuntionjoki käväisee Nuuksion kansallispuiston kyljessä. Pari virtapaikkaa kannoimme ohikin kuten filmin kohdassa 6:00 Palojärvenkosken ahtaat kalaportaat.

Mitä kameraan tulee, GoPro Hero2:n superlaaja 170 asteen kuvakulma sopii retkifilmeihin. Klippejä ei voi maastossa tarkistaa vaan se onnistuu vasta kotona läppärin kautta. Usein kamera sojottaa liikaa taivaalle. Ei voi mitään -- täytyy yrittää paremmin jollain myöhemmällä retkellä.

Vielä yksi kuva = lopetuspaikka Siuntiossa (kameran voi kiinnittää otsapannalla vaikka melaan).

Lauantaibussilla myöhään Pirttimäkeen ja kävely Sulalammelle (=Sultingsträsk, sen meloin jo 19.-21.8.2012 retkellä). Kun laavu oli varattu, pystytin teltan ja kävin nukkumaan klo 23:30.

Sunnuntai 13.5.2012. Kello 7 pumppaan kanoottia Lintulammella (järvi nro 89).

80-metrisessä Lintulammessa on yksi turvesaari, jossa saattaisi pesiä vaikkapa kaakkuri. En kuitenkaan nähnyt siellä muuta lintua kuin yhden telkän.

Hyvämuistiset muistanevat, että yritin meloa Lintulampea jo itsenäisyyspäivänä 2011. Lampi oli kuitenkin mennyt jäähän ja pakkasessa hajotin melan.

Veto metsän läpi Malmilammelle (nro 90), jossa oli useampikin turvesaari.

90-metrinen Malmilampi on vieressä olevan leveän ulkoiluhiekkatien takia Lintulampea rauhattomampi.

Tämän jäkeen alkoi pitkä vetotaival.

Vedin hiekkatietä ja osin metsän läpi kanootin takaisin Sulalammelle, jossa heitin repun kanoottiin ja vedin edelleen Sikalammille. Alla isompi eli eteläinen Sikalampi (nro 91), halkaisijaltaan 130 metriä.

Pienempi 70-metrinen pohjoinen Sikalampi (nro 92) kuulostaa nimenä mitättömältä, mutta innostuin viipymään siellä 20 minuuttia.

Nuo kolme pyöreää kiveä ovat kallionhalkeaman päällä.

Halkeama muodostaa 50 senttiä leveän kurun, jonka läpi voi pujottautua.

Läpikulku on itse asiassa oikopolku, sillä kallion edessä on upottavaa suota ja kurun takana pystykallio, jonka päälle päästäkseen on kierrettävä 50 metriä.

Pienen Sikalammen munakivet ja kuru. Hauska löytö.

Tämän jälkeen kanoottia tielle vetäessä pohja tarttui johonkin kiveen ja puhkesi.

Hemmetti. Toinen kerta. Käytin näet poikkeuksellisesti samaa paikattua kanoottia, joka puhkesi jo viime vuonna Nuuksiossa. Nyt meni siltä puolelta, jossa ei paikkaa vielä ollut. En jaksanut paikata, vaan kun olin juuri ostanut ihmekeksinnön eli ns. gorillateippiä, käänsin kanootin ympäri ja liimasin päälle pelkän teipin kokeillakseni onnistuuko näin yksinkertainen temppu.

Pumppasin kanootin puolitäyteen ja jatkoin retkeä. Vedin kanootin pyörien varassa nimettömälle 40-metriselle hiekkakuoppalammelle (nro 93).

Meloin sen ympäri ja teippi kesti.

Vedin edelleen Hauklammelle (nro 94) = eri Hauklampi kuin Luukin pohjoispuolella. Tällä Hauklammella on useita mökkejä ja lammen pohjoispää partiolaislippukunnan omistama. Meloin rantoja pitkin 1,3 km.

Teippi kesti yhä. Seurasi 550 metrin metsäveto Kattilajärvelle. Vedin kanoottia toisinpäin, jotten rasittaisi teippikohtaa.

Kattilajärven meloin jo heinäkuun 2011 retkellä. Nyt vain läpäisin sen ja jatkoin 70-metrisen kannaksen poikki Vääräjärvelle, jonka eteläpäässä on komeat kalliot.

Tänne retki loppui, sillä 13.5.2012 oli äitienpäivä. Äitienpäivälounas oli sovittu siskon perheen + äidin kanssa kauniille Vääräjärven nuotiopaikalle, jonne ennätin parahiksi.

En yleensä tapaa mainostaa tuotteita, mutta kun jokin niin yksinkertainen juttu kuin gorillateippi hätäpaikkaa ison kanootin, olen tyytyväinen.

Vääräjärven pohjoisnurkan tunnelmapala.

12 km kanootin raahausta ja 6 km melontaa. Nuuksion kierrettyjen järvien / lampien luku on nyt 94. Siinä tärkeimmät. :)

Artikkeli "Vedet kutsuvat" kertoo Espoon vesistöistä monesta vinkkelistä: Nuuksion järvet, joet, meri, virkistyskäyttö, melonta, linnut, valokuvaus, yritysten ohjelmapalvelut jne. Esiinnyin siinä vesiretkeilyn asiantuntijana.

Espoo-lehti kolahtaa jokaiseen espoolaiseen kotiin. Se on kaupungin tuottama lehti suomeksi, englanniksi ja osin ruotsiksi. Enpä ole monesti lukenut itsestäni englannin kielellä.

Lehden nettiversio on tarjolla suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.

Pääsin lauantaina 5.5.2012 kahdella Espoon paikallisbussilla (43 ja 86) Bodominjärven pohjoisnurkkaan, josta lähdin klo 7 vetämään kanoottipakettia kohti Velskolan Pitkäjärveä.

En päässyt pitkällekään, kun huomasin tien vasemmalla puolella pienen 60-metrisen lammen, jolle kartta ei anna nimeä. Pysähdyin, rakensin kanootin ja meloin sen ympäri tuplasti.

Noustuani ylös kiinnitin kärryt kanoottiin ja vedin sen Velskolan Pitkäjärvelle.

Velskolan Pitkäjärvi on yksi monista Vantaanjoen vesistön latvajärvistä. Melottuani sen pohjoisosaan, kärräsin kanootin järven matalaksi tietämäni pohjoisnurkan ohi Raasillanojalle.

Oja oli täynnä kaislaa, jossa pystyi melomaan 10 metriä minuutissa -- ei onnistu näin. Vedin kanoottia pellolla 200 metriä, kunnes toinen oja yhtyi Raasillanojaan. Vesimäärä tuplaantui. Tuo toinen oja toi vedet Orajärvestä, Urjasta, Kattilajärvestä ja Vääräjärvestä.

Joessa oli yhä kaislaa, mutta kasvanut vesimäärä oli kaatanut sen lakoon virran suuntaan, jonka päällä pystyi melomaan. Pusikon ohitus.

Paikallisasukkaan tekemän sillan ohitus.

Vanhan Takkulantien sillan alitus = 1,5 metriä leveyttä.

Joki juoksi metsän läpi, jossa oli miellyttävän vähän jokeen kaatuneita puita. Yksi puoli metriä laskeva koski kahden pystykallion välissä oli pienellä tavalla upea. Paljon helpommin tämä sujuu kuin kuvittelin.

Uudet purot yhtyivät Raasillanojaan. Vesi lisääntyi ja pian pellolle tultuaan oja näytti jo enemmän joelta kuin ojalta (kuvassa oikealla kanootin vieressä hevosen kallo).

Vihdintien alitettuaan Raasillanojan nimi muuttuu Lakistonjoeksi. Seurasi metsäisempiä pätkiä, jossa muutamat yksittäiset kaatuneet puut pystyi ohittamaan tai ylittämään nopeasti. Metsässä oli pieni mutkan tekevä koski, jonka tarkistin etukäteen. Sitten kiinnitin kameran melontaliiveihin ja laskin sen.

Filmissä sanon alussa perse, kun kanootti kiilautuu kaatuneen puun oksan alle. Sen jälkeen pyydän voimasanaa anteeksi ja ähellän. Kamera heiluu, seilaa. Filmi on siis aivan huono, mutta tuollaista tuo meininki on. Tämä dramaattinen filmi loppuu, kun vahingossa sohaisen nauhoituksen poikki.

Tein toisenkin filmin näillä paikkeilla. Reino villisikaan jo tutustuittekin Latvian Gaujajoki 2012 -tarinassani. Tässä Reino villisian seikkailu 2.

Aterioitsin ja totesin, että tämä menee vauhdikkaasti. Niinpä päätin tehdä sivuhypyn lähellä oleville muille Nuuksion lammille ja järville, jotka ovat jääneet aiemmin melomatta. Liitän alle kartan, josta selviää melomani lisäjärvet.

Lullampi. Pieni soinen 120-metrinen lampi tien vieressä. Paljon sammakkoja, rannoilla upottavaa rahkasammalta.

Seuraava lampi vaati päättäväisyyttä. 45 metrin mäki ei kuulosta isolta, mutta se on sama kuin 15-kerroksinen talo, jonka katolla on järvi, hissiä ei saa käyttää ja portaikko on täynnä puita, sammalta, kiveä ja kallioita. Niin kuitenkin vedin 25 kilon kanootin talon katolle. Tuli hiki.

Tällaisen suolammen takiako tänne tulin?

GPS-paikantimeen tallentunut järven väärä muoto paljasti, että tämä ei ollut se, joka on kartalla. Piti siis mennä vielä hiukan kauemmas, kunnes löysin oikean. No niin.

Tälle 100-metriselle järvelle kartta ei tiedä nimeä.

Lähdin seuraamaan laskuojaa, jota pitkin pääsin Tuhkuri-nimiselle järvelle, joka on tällä retkellä melomistani järvistä suurin, ympäri melontaa 2 km.

Heitin pyörät kanootin alle ja vedin sen tietä pitkin takaisin Lakistonjoelle, jotta pääsin jatkamaan varsinaista retkeä kohti Vantaanjokea.

Jossain vaiheessa joki siirtyi Lakiston golfkentälle, jossa kanoottia piti autella siltojen yli.

Jotta golfkentän vesiesteissä olisi vettä ympäri vuoden, joki on padottu altaaksi. Altaan jälkeen on tietysti koski.

Kiersin kosken. Myöhemmin on vielä toinen allas, jonka jälkeen Lakistonjoki (vasemmalla) yhtyy Lepsämänjokeen (tulee keskeltä ja jatkaa oikealle).

Lepsämänjoessa ei ollut samaa yllätyksellisyyttä mitä Raasillanojalla ja Lakistonjoessa. Tavallinen pienehkö kevätjoki maalaismaisemassa, jossa huipputulva on jo ohi. Erästä kaatunutta puukasaa ohittaessani nousi taivaalle satoja kyyhkyjä.

Mukava pieni laskukelpoinen koski Lepsämänjoessa.

Lapsia kalassa (+edessä ylitettävä tukos).

Esteiden ylitykset on välillä tehtävä akrobaattisesti puiden yli, koska rannat ovat jyrkät ja mutaiset.

Jääköön alla oleva viimeiseksi Lepsämänjoen kuvaksi.

Kokonaisuudessaan meloin Lepsämänjoen 17 km pätkän keskivauhdilla 4,9 km/h eli aivan hyvin, vaikka jotkut esteet hidastivat. Toukokuun alussa melottavaksi kevätjoeksi Lepsämänjokea voi suositella, sillä verrattuna esim. Tuusulanjokeen siinä on vähemmän esteitä.

Yhteensä 13 tuntia liikkeessä, jossa ajassa 36 km melontaa ja 6 km kanootin raahausta. Kierrettyjen Nuuksion järvien määrä nousi 88:aan. Kertakaikkiaan hieno retki, joka oli ollut mielessäni puoli vuotta ja nyt sen tein. :)

Logistiikkaa helpotti Valmierassa toimiva Baili camping, jonne ajoimme nukkumaan päivää ennen aloitusta. Monipuolista Baili campingia voi suositella, sillä se paitsi majoittaa mökkiin myös hoitaa melontakuljetukset, vuokraa kanootit ja toimii talvella laskettelukeskuksena.

Mäen alaisessa lammessa majailee majava.

.. joka säikähtää, jos heilauttaa kättä.

Perjantai 27.4.2012. Karhumainen johtaja Valdis sitoo kanootit peräkärryyn.

Lähtö Sinolen sillan yläpuolelta.

Alussa on monta kilometriä pitkiä virtapaikkoja, kanootti rullaa ihanasti.

5 km jälkeen pienen kynnyksen ohitus.

.. vaikka olisi sen voinut laskeakin kuten teki Tuomas.

Kevät on aikainen Baltiassakin. Koivuissa vasta silmut.

.. jalopuissa ei silmujakaan. Pienen kylän ohitus.

48 km jälkeen majoituimme joen laitaan.

Lauantai 28.4.2012. Leirin paikan olisi voinut valita paremminkin. Tuomas meloo joen toiselle puolelle aurinkoon lämmittelemään, kun muut pakkaavat varjossa.

Keväinen joki.

Jatkuva tasainen virta.

Sommittelua virrassa.

Maatauko Gaujienan kylässä. Kävin ostamassa jäätelöt. Latvian sana veikals = kauppa.

Taloja.

Vanhempia taloja.

Kun tulimme Mustjoen haaraan, tästä eteenpäin joki oli minulle tuttu. Meloimme Mustjokea 2 km vastavirtaan Latviasta Viroon, jotta pääsimme näkötornille.

Avarat näkymät.

Tornin alla on kulttuurihistoriallinen retkikohde = tietoa Mustjoen historiasta. Tuomas testaa keinua.

Yksinäinen kalastaja Mustjoella.

Mustjoen tulva näkyy joella. Veden ympäröimä tammi.

Lauantaina yhteensä 45 km. Gauja (virolaisittain Koiva) on tässä rajajoki. Majoituimme Viron puolelle.

Sunnuntai 29.4.2012. Jyrki kertoi yöllä klo 3-4 kuulleensa villisian telttansa vieressä. Mitä muuta se "röhkintä" voisi olla? Siitä puhuttiin tovi, mutta mitään merkkejä ei maastossa näkynyt.

Lähtö jyrkästä rinteestä joelle.

Kalastajia näkyi pitkin matkaa.

Minä: Huomaatteko, että tässä ei virtaa ollenkaan?

Tiina: Juu, entä sitten? Ei saa keskeyttää, kun keskustelemme Jyrkin kanssa aiheesta X.

.. kuluu minuutti ..

Minä: Eikös olekin tutun näköinen silta?

Jyrki: Jaa, mentiinkö me tuon ali vasta äsken?

Minä: Olet oikeilla jäljillä.

.. kuluu 10 sekuntia ..

Tiina: Siis mitä ihmettä, onko me menty ympyrä? (Tarkistaa GPS-paikantimesta.) Ei voi olla.

Jyrki: Eli tämä onkin saari?

Minä: Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että melotaan extraa.

Rento ruokatauko.

Maastosta löytyy jotain.

Tämä afrikkalaisvaikutteisesti koristautunut ludelaji parittelee liittämällä peräpäänsä yhteen.

Mikä laji? Tietääkö joku tarkemmin?

Päivitys 10.5.2012: Kyseessä on tulilude, joka esiintyy harvinaisena Suomessakin.

Poseerausta joella. Hiekkakivitörmässä törmäpääskyn pesiä.

Sunnuntaina 47 km. Pystytimme teltat kolmanneksi yöksi nätille paikalle.

Maanantai 30.4.2012. Aamuverryttelyä, kuvassa minä.

Vedin aamujumpan kuten aiempina aamuina. Tällä kertaa selostin:

Tervetuloa aamujumppaan. Tänään joukkoomme on liittynyt viides jäsen, Reino. (Puristin Reinon kupeita, jolloin se sanoi röh röh.) Reino on villisika. (Asetin Reinon varustesäkin päälle katsomaan meitä.) Aloitetaan hartioiden levyisellä haara-asennolla...

Jumpan jälkeen kaikki halusivat tutustua Reinoon. Varsinkin Jyrki, joka oli kuullut villisian röhkintää telttansa ulkopuolella toissa yönä. Oikeasti se oli ollut Reino, tai siis minä hiiviskelemässä. Jyrki oli pettynyt, koska olisi halunnut pitää mielikuvan, että aito villisika oli lähestynyt häntä.

Jos tekin haluatte tutustua Reinoon, olen tehnyt siitä pienen videon (alla).

Viimeisen päivän antia. Saareen ajautunut puukasa.

Jäätelön haku Strencin kaupungin kaupasta. Kuvassa Tuomas.

Sää on vapun aatolle käsittämättömän lämmin, +23 astetta.

Strencin kaupungin jälkeen on 3 km kiivaampaa virtaa, osin helppoa I-luokan koskea. Sitten jossain vaiheessa Gaujajoen mutka, se kaikkein komein.

Vertailuksi sama paikka vuonna 2011 (ylempi kuva aamupäivällä, alempi iltapäivällä).

Kahvitauko.

Hitto, kun näitä jänniä hyönteisiä ei tunne. Hyvin graafinen ilmestys. Pituus päästä häntään ~4 cm. Tunteeko joku muu?

Päivitys 10.5.2012: Kyseessä on jokin vesiskorpionilaji, jonka takaruumiin uloke ei ole metsästyspiikki vaan hengitysputki.

Reitin lopussa on Valmieran koskipujottelurata, jonka laskimme läpi vaivatta.

Maanantain melonta 43 km. Loppukuva Valmierassa. Odotamme tuossa kyytiä takaisin leirintäalueelle.

Neljässä päivässä 183 km kuulostaa paljolta, mutta oli leppoisa. Virtaus auttaa. Meloimme kunakin päivänä noin 6 tuntia keskivauhdin ollessa 8,1 km/h. Pidimme joka päivä reilut ruoka- ja kahvitauot. Ilman virtaa olisimme samassa ajassa päässeet vain 120 km.

Pienenä miinuksena voi mainita Gaujan yläosan maisemien yksitoikkoisuuden. Vahvan virran huuma on kiva, mutta meloja kaipaa myös vaihtelua.

Baili campingin johtaja Valdis antoi meille esitteitä muista paikallisista joista (kaikki sopivat aloittelijoille):

• Gaujan alaosa Valmierasta merelle -- sen olen melonut 2003, tosin vain Siguldaan asti, voin suositella, kauniita keltaisia hiekkakivikanjoneita.
• Salaca -- sen meloin 2009 ja on kaikista näkemistäni Baltian joista kaunein, punasävyisiä  hiekkakivikanjoneita ja pieniä kaupunkeja, joista voi ostaa jäätelöä. Timo Ripatti on kirjannut muistonsa Salacan retkestämme tänne.
• Ruja -- tämä 78 km pitkä joki on minulle uusi (se laskee pohjoisesta Burtnieks-järveen, josta Salaca alkaa). Ruja menee tulevien vuosien listalle.

Hauska retki jälleen. Jos jokin yllä mainittu joki kiinnostaa, anna kuulua.